Pekka Rinteen pudotuspelit alkoivat viime keväänä hienosti. Hän piti ensin huolen, että Chelsea Dagger ei soinut kertaakaan Chicago Blackhawksin kotiotteluissa, ja koko sarjassakin takaiskuja kertyi vain kolme.
− Saimme maksettua hieman kalavelkoja aiempien vuosien pudotuspelitappioista, Rinne myhäili Blackhawksin kesäloman kynnyksellä.
Predatorsin matka jatkui tasaisena myös kahta seuraavaa joukkuetta vastaan, ja Nashvillessä saatettiin valmistautua seurahistorian ensimmäiseen Stanley Cup -finaalisarjaan.
Ennakko-odotuksissa pystyi helposti olemaan sitä mieltä, että Predatorsin voittaessa Cupin Rinne kirjoittaa ensimmäisenä suomalaisena nimensä pudotuspelin parhaalle jaettavan Conn Smythe Trophyn voittajalistaan. Pittsburgh Penguinsin uusiessa mestaruutensa nämä spekuloinnit voitiin kuitenkin lopettaa.
Stanley Cupin voittaminen olisi hieno kruunu Rinteen uralle.
Finaalisarja oli Rinteeltä kaksijakoinen, sillä siinä missä hän pelasi loistavasti fanaattisen kotiyleisön edessä, Pittsburghissä pelatuissa otteluissa Rinne vaihdettiin kahdesti maaliltaan kesken ottelun.
Eikä kokonaisuudessaan pelattu ottelukaan aiheuttanut riemunkiljahduksia, sillä Penguins sai aikaiseksi vain 12 laukausta kohti maalia. Näistä neljä livahti Rinteen taakse ja yksi maaliin siinä vaiheessa, kun Rinne seurasi tilannetta vaihtopenkiltä Predatorsin hakiessa tasoitusta kuudella kenttäpelaajalla.
Stanley Cup -finaalisarja päättyi lopulta Rinteen ja Predatorsin kannalta pettymykseen, kun Penguins vei kannun kuudessa ottelussa. Tunnemyrsky viimeisen kamppailun päätyttyä oli voimakas.
− Olo oli tyhjä ja keho tuntui raskaalta. Itkeä ei voinut, vaikka olisi halunnutkin, Rinne kirjoitti The Players Tribune -julkaisussa.
Suomalainen manttelinperijä kasvamassa
Predators on koko historiansa ajan tunnettu loistavista puolustajistaan ja siinä sivussa myös maalivahdit Rinne ja Tomas Vokoun ovat olleet joukkueen eliittiä.
Viime vuosina myös hyökkäyskalusto on noussut sille tasolle, että Stanley Cup on täysin realismia kantrikaupungissa myös tällä kaudella. Sen voittaminen olisi myös hieno kruunu suomalaismaalivahdin uralle.
On totta, että pelivuosia on vähemmän edessä kuin takana. Rinne liittyy ikämiesten kerhoon marraskuun alkupäivinä, eikä häntä vanhempia ykkösmaalivahteja ole kuin Craig Anderson, Henrik Lundqvist ja Mike Smith sekä mahdollisesti Roberto Luongo. Aika voittaa suurin mahdollinen palkinto kiekkokaukaloissa alkaa käydä vähiin.
Rinne on pelannut yli 60 ottelua viidellä kaudella, ja työsulkukauden tahdilla määrä olisi tullut täyteen myös silloin, jos pelejä olisi ollut normaaliin tapaan. Tahti on kuluttava, joten hyvä kakkosvahti on siinä mielessä tärkeä.
Rinne nappasi ykkösvahdin paikan kaudella 2008-09 jättäen Dan Ellisin kakkoseksi. Sen jälkeen takana ovat olleet myös Anders Lindbäck, Chris Mason, Carter Hutton, Marek Mazanec, jotka ovat osoittautuneet riittämättömäksi. Nyt kakkosmaalivahtina on toinen suomalainen, Juuse Saros.
Predatorsin suomalaisella maalivahtikaksikolla on ulkoisesti hyvin vähän yhteneväisyyksiä. 22-vuotias Saros on virkaveljeään toistakymmentä vuotta nuorempi, mutta myös liki 20 senttimetriä lyhyempi ja parisenkymmentä kiloa kevyempi. Kuin Majakka ja Perävaunu, saattaisi joku luonnehtia tanskalaiseen mykän elokuvan koomikkopariin verraten.
Ja vaikka Rinne onkin kaksikosta kokeneempi ja jo lähempänä uransa päätepistettä, myöntää hän oppivansa nuoren haastajansa torjuntatyylistä.
− Voin kehittyä oppimalla toisilta maalivahdeilta, Rinne mietti tammikuussa NHL.comin haastattelussa.
− Eikä oppiminen katso ikää.
Rinne näkee juuri Saroksen tyylissä opittavaa henkilökohtaisesti.
− Hän liikkuu todella vaivattomasti. Pyrin koko ajan yksinkertaistamaan omaa tyyliäni ja hänen liikkumisestaan kannattaa ottaa mallia, Rinne kertoi.
Saros onkin näyttänyt kykyjä voidakseen ottaa ykkösvahdin paikan siinä vaiheessa, kun Rinteen taso laskee, tai hän päättää jättää NHL-kaukalot. Predatorsin tulevaisuus on näin ollen turvattu juuri sopivalla hetkellä.