Olli Määttä varattiin viime kesänä Pittsburghiin numerolla 22. Tunnelmaa nosti se, että varaustilaisuus pidettiin Penguinsin kotiareenalla.
- On hienoa tulla varatuksi sellaiseen joukkueeseen, jonka kaupungissa jääkiekko on keskiössä. En ole aiemmin sellaista tunnelmaa kokenut.
Määttä teki kesällä 2011 ratkaisun siirtyä Kanadan juniorisarjoihin. Hän oli ulkomaalaispelaajien varaustilaisuuden kärkinimi ja pääsi maineikkaan OHL-seuran London Knightsin riveihin.
- Olen todella tyytyväinen, että lähdin sinne. Peli siellä on todellista tulosurheilua, vain voitto merkitsee. Viime kauden Memorial Cupin finaalissa koettu jatkoaikatappio oli iso pettymys.
CHL:n varaustilaisuudessa pelaajan oma halu on kuitenkin suuressa roolissa.
- Joukkueet ottavat itse yhteyttä, haluaako pelaaja lähteä. Mitään ilmoittautumista varaustilaisuuteen ei ole. Jotkut seurat varaavat myös pelaajia kysymättäkin, mutta kärkivarauksia ei sellaiseen haluta tuhlata.
London Knights on yksi legendaarisimmista junioriseuroista. Joukkue on jäädyttänyt seitsemän pelinumeroa, jotka kuuluvat Rob Ramagelle, Dino Ciccarellille, Darryl Sittlerille, Brendan Shanahanille, Brad Marshille, Rick Nashille ja Corey Perrylle. Kahden jälkimmäisen lisäksi seuran aktiivialumneihin kuuluvat muun muassa NHL:n ykkösvaraukset Patrick Kane ja John Tavares.
Seuran omistajiin kuuluvat Hunterin veljekset, joista Dale toimii myös päävalmentajana ja Mark managerina.
- Organisaatio on hyvä, ja siellä tiedetään mitä pelaajilta vaaditaan. NHL on puheissa joka päivä.
Yksi Määtän joukkuetovereista on joukkueen kapteeni, puolustaja Scott Harrington, joka nähdään MM-kisoissa Kanadan joukkueessa. Myös Harrington on Pittsburgh Penguinsin varaus.
- Scott oli iso apu minulle pelillisesti ja muutenkin, kun menin sinne.
Joko vihdoin täysi turnaus?
Tulevat kisat ovat Määtälle kolmannet nuorten MM-kisat. Pelit ovat kuitenkin jääneet hyvin vähiin. Kaksi vuotta sitten Lauri Marjamäki peluutti joukkuetta pitkälti kuudella puolustajalla, kun taas viime vuosi päättyi ensimmäisen ottelun avauserässä aivotärähdykseen kanadalaisen Boone Jennerin taklauksesta.
- Ensimmäisenä vuonna tiesin, että en pelaa paljon. Homma pelasi hyvin kuudella pakilla, pääsin Sveitsiä ja Slovakiaa vastaan jonkun verran pelaamaan. Viime vuosi oli sitten iso pettymys.
Pohjoisamerikkalaisen ja eurooppalaisen pelin eroissa korostetaan aina kaukaloa. Toinen erilaisuus jää kuitenkin vähemmälle huomiolle. Siniviivat ovat Pohjois-Amerikassa noin kolme ja puoli metriä lähempänä toisiaan. Ero tuntuu merkittävimmin puolustajan ylivoimapelissä.
- Täällä ei pysty liikkumaan siniviivalla yhtä hyvin kuin Pohjois-Amerikassa. Hyökkääjä on nopeammin edessä. Toisaalta täällä on heti sitten lähempänä maalia. Olen tykännyt kuitenkin pelata siellä, mutta ei sillä hirveästi väliä ole.
