Jatkoerä 2/21: Jonne Virtanen − Monni on ihan rikki

Jotain urheilua suurempaa siinä oli, kun Suomi kaatoi helmikuun 20. päivänä Venäjän miesten olympiafinaalissa ja ensimmäistä kertaa koskaan kultamitalit pujotettiin Leijonien kaulaan viiden renkaan kisoissa.

Nimenomaan Venäjän kukistaminen tekee voitosta erityisen useiden vuosikymmenien ajaksi. Käytännössä olympialaisten viimeisen viikon aikana tuli melko selväksi, että jännitteet Ukrainassa tulevat kärjistymään sodaksi.

Venäjän hyökkäyksen vaikutukset ovat näkyneet myös jääkiekossa. Lajin suurvalta muun muassa suljettiin ulos tämän vuoden MM-kisoista ja isoilla panostuksilla pyörinyt maan mahtiliiga KHL murenee pala palalta.

Viimeisten viikkojen tapahtumat löivät armotta romukoppaan viimeisetkin näkökulmat siitä, että urheilu ja politiikka pitäisi pitää toisistaan erillään. Ajatus on jalo, mutta se ei ole koskaan ollut realismia.

Jokerien taival KHL:ssä on ainakin Suomen maaperällä varmasti paketissa, ja kahdeksan vuoden seikkailu Venäjällä tulee jättämään synkän muistijäljen suomalaiseen jääkiekkoon. Toki aikoinaan tätä projektia onnistuttiin varsin hyvin perustelemaan politiikan ulkopuolisilla asioilla, mutta lopulta kaiken taustalla oli Venäjän pehmeä vallankäyttö.

KHL:n ansiosta toki moni suomalainen pelaaja ja valmentaja on päässyt tienaamaan mehukkaita summia ja esimerkiksi Leijonat kiistattomasti hyötyi ruplaliigasta 14 vuoden ajan. Hyödyt näyttävät kuitenkin nyt melko mitättömiltä ja eettisesti kyseenalaisilta, kun sarjan taustalla olevat mädännäisyydet ovat käyneet ilmeisiksi.

Lohduttava ajatus surullisten aikojen keskellä on kuitenkin se, että kevät tekee kovasti tuloaan ja jääkiekon osalta käsillä on upeat kuukaudet. Liigan loppukausi sai aivan uutta sähköä vapautuneiden KHL-pelaajien myötä, ja asetelmat Kanada-maljan jahtiin ovat lähes historiallisen tasaiset.

NHL:ssä suomalaiset takovat tulosta jälleen kerran ennennäkemättömällä laajuudella, ja toukokuussa Leijonat tavoittelee olympiakullan jatkoksi MM-kultaa kotikentällä takuuvarmasti valtavan kansanhuomion ympäröimänä.

Jääkiekon tuomille tunteille ilosta pettymykseen on nyt suuresti tilausta vastapainoksi sodan ahdistuksille. Urheilulla on yhä tärkeä rooli yhteiskunnassa, vaikka se ei ehkä viime aikoina siltä ole tuntunut.

Jukka Jalonen on toisella päävalmentajakaudellaan Leijonissa noussut kiistatta kaikkien aikojen menestyneimmäksi suomalaiseksi jääkiekkovalmentajaksi. 59-vuotiaan riihimäkeläisen meriittilista alkaa olla myös koko kansainvälisessä kiekossa kovimpia itäblokin romahtamisen jälkeisenä aikana.

Tuoreimpana kruununjalokivenä Suomen kiekkohistorian ensimmäinen olympiakulta. Tämän lisäksi miesten MM-kisoissa kaksi kultaa ja yksi hopea, olympiapronssi, nuorten MM-kulta ja SM-kulta.

Kenties mitaleitakin huomattavampi saavutus on kuitenkin ollut kiekollisen pelitavan edistäminen niin maajoukkueissa kuin Liigassa 2000-luvun alkuvuosina. Nykyään Suomi saa lähes poikkeuksetta pelitavallisen edun Meidän pelistä useilla eri maajoukkuetasoilla.

Nykyisessä menestysputkessa monella taitaa silti jäädä huomioimatta se, ettei Jalonen ole päässyt helpolla nykyiseen pisteeseen. Ennen menestyksekkäitä HPK-vuosiaan Jalonen joutui epäonnistuneena liigavalmentajana raivaamaan tiensä takaisin parrasvaloihin I-divisioonan, Italian ja Ison-Britannian kautta.

Myös maajoukkuetasolla vauhtia piti hakea uudestaan, vaikka tuskin ilman kevään 2011 maailmanmestaruutta Jalonen olisi enää edes päässyt uudestaan Leijonien päävalmentajaksi.

Tulokset jäivät mestaruutta lukuun ottamatta usein alle odotusten, ja Jalosen kyvyt ja persoona maajoukkueen päävalmentajana olivat usein kyseenalaistuksen kohteena.

Jalosen ensimmäinen maajoukkuejakso jäi MM-kullasta huolimatta nihkeäksi.

Kuva © Pekka Rautiainen - www.illcommunications.fi

Jalosen uran kovin kiirastuli koitti Vancouverin olympialaisissa vuonna 2010, jolloin toista kauttaan Leijonia käskenyt valmentaja ajautui eri aaltopituuksille kokeneiden NHL-pelaajien, kuten Teemu Selänteen ja Olli Jokisen kanssa. Kireä ilmapiiri ja kemioiden puute kärjistyi välierän nöyryyttävään tappioon Yhdysvalloille.

Puhuipa Selänne Jaloseen henkilöityvästä Meidän pelistä vielä useampi vuosi Vancouverin mahalaskun jälkeen "ihan kiinana". Jalosen julkisuuskuva ei ollut lähelläkään sillä tasolla, millä se on ollut nyt käynnissä olevalla valmennuskaudella.

Varsinkin edellisen pestin kahdella viimeisellä kaudella käsite Jörö-Jukka nosti päätään – kaksissa perättäisissä MM-kotikisoissa nähtiin usein median edessä kireä Jalonen, josta ei huokunut läheskään samanlaista itsevarmuutta kuin nykyään.

Viiden vuoden tauko leijonakuninkaan roolista teki kiistatta hyvää kaikille.

Aina reilu pelaajille

Annetaan Jalosen molempina maajoukkuekausina mukana olleiden pelaajien kommentoida valmentajan kehittymistä huippuarvostetuksi menestyksen takuumieheksi.

Pisin yhteinen historia Jalosen kanssa Leijonien olympiaryhmässä on puolustaja Juuso Hietasella, joka pelasi Jalosen alaisuudessa jo 2000-luvun puolivälissä HPK:ssa. Hietanen oli jo Jalosen ensimmäisellä maajoukkuejaksolla isossa roolissa Leijonassa

– Hänen näkökulmastaan varmasti maailmaa on paljon nähty ja erilaisia sarjoja. Varmasti on tullut paljon oppia ja uusia näkökulmia näiden vuosien aikana.

Maajoukkueen vararyhmässä Pekingissä mukana oleva hyökkääjä Veli-Matti Savinainen puolestaan nousi ensimmäistä kertaa maajoukkueeseen kaudella 2011–12, jolloin Jalonen luotsasi hallitsevana maailmanmestarina Leijonia kohti MM-kotikisoja.

– Ihmiset muuttuvat vuosien varrella, ja Jalonen on varmasti itsekin kasvanut. Hän on kuitenkin aina ollut reilu pelaajia kohtaan ja vaatimustaso ollut kova, Savinainen kertoo.

Juuso Hietasella on jo lähes 20 vuoden kokemus Jukka Jalosen valmennuksesta.

Kuva © Riku Laukkanen / https://www.facebook.com/R1kuExposures

Sekä Hietanen että Savinainen nostavat Jalosen kehityksessä esille ihmistuntemuksen, mikä on vahva edellytys toimiva ryhmädynamiikan muodostamisessa.

– Noin pitkässä ajassa hän on nähnyt erilaisia ihmistyyppejä, ja sitäkin kautta on saanut kokemusta, Hietanen kertoo.

– Tällaisissa turnauksissa ihmistuntemus on isossa arvossa. On tärkeää tietää tasan tarkkaan, mitä pelaajalta saa. Jalonen on myös taitava myymään roolin pelaajalle, jolloin jokainen tuntee itsensä tärkeäksi ja osaksi joukkuetta, Savinainen komppaa.

Pitkäaikainen maajoukkuepelaaja Savinainen arvostaa myös korkealle Jalosen kyvyn puhun asioista suoraan ja tasapuolisesti.

"taitava myymään roolin pelaajalle, jolloin jokainen tuntee itsensä tärkeäksi ja osaksi joukkuetta."

– Jos jollekin pelaajalle on asiaa, hän menee kyllä sanomaan sen riippumatta siitä, mitä selässä lukee. Maajoukkueessa kaikki asiat tuodaan reilusti esille, olivat ne sitten hyviä tai huonoja.

Mutta onko Jalonen nyt rennompi pelaajia kohtaan kuin edellisellä päävalmentajajaksollaan?

Hietasen mukaan ajoittain havaittavissa ollut kireys ei kuitenkaan ole suuremmin heijastunut pelaajiin.

– Ehkä hän on hieman rennompi, mutta ei mitenkään radikaalisti. Maajoukkueessa on kuitenkin aina ollut hyvä ilmapiiri.

Lillukanvarsiin takertuminen loppunut

Maajoukkueen pitkäaikainen luottohieroja Juha Sulin on tehnyt yhteistyötä Jalosen kanssa useiden vuosien ajan eikä pelkästään Leijonissa. Sulin nostaa esille Jalosen kasvaneen itsevarmuuden esille menestyksen mahdollistajana.

– Vuodet ovat jalostaneet häntä ammattimaisempaan suuntaan ja minun mielestäni auktoriteetti on kasvanut kovasti.

Jalosen ensimmäinen päävalmentajajakso Leijonissa vuosina 2008–13 muistetaan toki ennen kaikkea vuoden 2011 MM-kullasta, mutta kokonaisuutena kyseinen aikakausi oli pelillisesti vaivalloinen ja yleisilmeltään kärttyisä.

Sulin myöntää, että nykyään Jalonen osaa käsitellä ympärillään olevia häiriötekijöitä paremmin kuin edellisellä kerralla. Jörö-Jukka alkaa olla menneisyyteen jäänyt käsite.

Hieroja Juha Sulin on seurannut Jalosen työskentelyä läheltä useiden vuosien ajan.

Kuva © Jari Mäki-Kuutti

– Särmät ovat tasaantuneet hänellä. Hänen ei tarvitse enää puuttua jokaiseen pieneen asiaan ja jäädä jumiin niihin. Isot linjat ovat nyt paremmin hallussa, Sulin kehuu.

Arvostettu hieroja nostaa esille myös koko valmennustiimin ja taustaryhmän vaikutuksen. Kun asiat toimivat sujuvasti ja jokainen tietää koko ajan tehtävänsä, ilmapiiri pysyy rentona ja töiden teko sujuu laadukkaan jouhevasti.

– Jukka kerää hienon tiimiin ympärilleen ja työnjako on äärettömän selvä. On hienoa katsoa, kun Jukan johdolla johtoryhmä tekee päivittäin töitä. Hän on kasvanut henkiseksi johtajaksi.

Henkinen johtajuus olikin jälleen avainasemassa Pekingissä, jossa Leijonat saavutti Jalosen johdolla Suomen kiekkohistorian ensimmäisen olympiakullan.

Ja vaikka Kiinassa oltiinkin, niin Leijonien pukukopissa pelitapaohjeita ei enää tulkittu kiinaksi. 

Artikkelia päivitetty 22.2. kello 10.03: Jutun sisältöä muutettu olympiakullan voiton myötä.

Mistä ero pohjoisamerikkalaisten ja muun maailman naisten maajoukkueiden välillä johtuu? Rahasta ja lainsäädännöstä. Naisten jääkiekkoon laitetaan enemmän yhteisiä resursseja kuin muualla. Miksi näin toimitaan? Koska lainsäädäntö edellyttää tätä.

Vaikka pohjoisamerikkalaisten pelaajamäärät ovat omilla luvuillaan, heidän kansainvälisen menestyksensä tae on pelaajien korkeammassa iässä. Tämän puolestaan mahdollistaa pelaajien kehityskulku läpi yliopistosarjojen, joihin pelaajat siirtyvät lukion jälkeen.

Alemman korkeakoulututkinnon suorittamiseen menee pelaajilta neljä kautta, jonka jälkeen he joutuvat etsimään pelipaikkaa muualta. Kun pelaajia lopettaa, Yhdysvaltain (USA Hockey) ja Kanadan lajiliitoilla (Hockey Canada) on mahdollista täydentää riveihinsä parhaat pelaajat yliopistosarjoista.

Boikotti tuen saamiseksi

Yhdysvaltojen naisten maajoukkuepelaajat boikotoivat USA Hockeyn toimintaa ennen vuoden 2017 maailmanmestaruuskisoja. Heidän ja liiton välejä hiersi maajoukkuepelaajien ansiot maajoukkuetoiminnasta.

Ennen kiistaa pelaajille oli maksettu tuhat dollaria kuussa, kuuden kuukauden ajan ennen olympialaisia eli yhteensä kuusi tuhatta dollaria kaudessa.

– Pyydämme elämiseen riittävää palkkaa ja liitolta täyttä tukea naisten ja tyttöjen toimintaan. Haluamme, ettemme jatkossa ole aina asialistan häntäpäässä. Olemme edustaneet maatamme kunnialla ja ansaitsemme sen, että meitä kohdellaan reilusti ja kunnioituksella, totesi tuolloinen Yhdysvaltojen kapteenina toiminut Meghan Duggan (ESPN, 14.3.2017).

– Tämä on täysipäiväistä työtä ja palkattomuus on iso taloudellinen rasite ja stressin aiheuttaja pelaajille. Tästä minä ja mieheni käymme tällä hetkellä keskustelua juuri nyt. Tuleeko pelaamisestani aiheutumaan enemmän rasitetta kuin pystymme hallitsemaan. Valitettavasti pitää joko valita unelmat tai suhteuttaa ne taloudelliseen tilanteeseen, summasi asian Jocelyne Lamoureux-Davidson (ESPN, 14.3.2017).

Tähän mennessä suurin osa pelaajien tuesta tuli Yhdysvaltain olympiakomitealta (USOPC). Pelaajia ärsytti se, että Yhdysvaltain lainsäädännön mukaan olympia- ja amatööriurheilusta vastaavien organisaatioiden tulee kohdistaa yhtä lailla kansallista tukea miehille ja naisille, mutta naisten osalta tuki oli rahallisesti lähes olematonta.

Pelaajat kokivat suureksi vääryydeksi sen, että USA Hockeyn alle 18-vuotiaiden kehitysohjelman vuosikulut ovat miljoonaluokkaa, tuolloin 3,5 miljoonaa dollaria kaudessa, mutta tytöille ei ole tarjolla vastaavaa miljoonaluokan kehitysohjelmaa.

USA Hockey vastasi väitteisiin toteamalla tekevänsä jo erinomaista työtä naisten ja tyttöjen kiekkoilun edistämiseksi, yli kaksinkertaistettuaan tyttöjen ja naisten pelaajamäärät viimeisen kymmenen vuoden aikana. Lajiliitto antoi ymmärtää, että naispelaajien väitteet ovat perättömiä.

Kehitysohjelmiin kuluvaa rahamäärää ei otettu esille keskustelussa, ainakaan julkisesti.

– On vaikea ymmärtää, miten edelleen, vuonna 2017, meidän pitää taistella näin kovaa perusasioista. Kun ajattelen naisia, jotka ovat tehneet tämän mahdolliseksi meille, ja kun näen tyttöjä kiekkoilemassa kaukaloissa kaikkialla, tavoittelemassa unelmiaan, ja jotka odottavat meiltä esimerkillistä johtamista, on jo aikakin ottaa puheeksi epäreilu kohtelu, vaikka se tarkoittaisi, että menetämme mahdollisuuden edustaa maatamme, tilitti pelaajista Monique Lamoureux-Morando (ESPN, 14.3.2017)

– Olemme tämän velkaa seuraavalle sukupolvelle, ja vähän enemmänkin. Olemme sen velkaa myös itsellemme, että puolustamme sitä, mikä on oikein tehdä, tiivisti Lamoureux-Morando tilanteen (ESPN, 14.3.2017).

Yhdysvaltalaispelaajat pääsivät sopuun USA Hockeyn kanssa. Hilary Knight oli yksi vuoden 2017 boikottiliikkeen pelaajista.

Kuva © Riku Laukkanen / https://www.facebook.com/R1kuExposures

Sopu löytyi lopulta nopeasti

Vaikka USA Hockeyn tiedotteen mukaan tahot vaikuttivat olleen kaukana sovusta, yhteinen sävel löytyi. Vain pari päivää myöhemmin USA Hockey tiedotti, mitä se tarjosi pelaajille ja mitä pelaajat toivoivat liitolta.

USA Hockey tarjosi pelaajille olympiakaudesta yli 90 000 dollaria harjoittelustipendeinä ja muina kannustimina kultamitalista ja 74 000 dollaria hopeamitalista tulevissa vuoden 2017 maailmanmestaruuskisoissa ja vuoden 2018 olympialaisissa.

Tämän lisäksi liitto ilmoitti kattavansa myös pelaajien asumis-, matkustus- ja ruokakuluja, sairaus- ja työkyvyttömyysvakuutuksen, sekä huippuluokan harjoittelumahdollisuudet asiantuntevassa valmennuksessa.

Olympiakausien ulkopuoliselle ajalle USA Hockey tarjosi 24 000 dollarin harjoitteluapurahaa, jonka rahoittaa USOPC. Tämän lisäksi se tarjosi 7500 dollarin bonusta kultamitalista maailmanmestaruuskisoissa, sekä olympiakausia vastaavia muita etuja.

Pelaajat vaativat 237 000 dollaria kultamitaleista ja 210 000 dollaria hopeamitaleista olympialaisissa, sekä liiton tarjoamia muita etuja. Pelaajat edellyttivät muihin etuihin lisättäväksi lentoja bisnesluokassa, mikäli lennot ovat kestävät yli kolme tuntia, päivähoitoa, ja kattavampaa maajoukkueen henkilöstöä.

Kokonaisuudessaan pelaajat vaativat muihin kuluihin reilun kahden miljoonan korotuksia aiempaan nähden.

Sopu saavutettiin lopulta parissa viikossa. USA Todayn tietojen mukaan neljän vuoden sopimus takasi pelaajille arviolta 70 000 dollaria kaudessa ja suoritusbonuksena 37 500 dollaria kullasta, 22 500 dollaria hopeasta ja 15 000 pronssista olympialaisissa. Kausitulojen ja menestysbonusten lisäksi pelaajat saavat 2000 dollaria kuukaudessa apurahana liitolta ja olympiakomitealta.

Käytännössä USA Hockey jyvittää 950 000 dollaria vuodessa naisten maajoukkueen 23 pelaajalle. Pelaajien vuositulot vaihtelevat reilusta 70 000 dollarista yli 100 000 dollariin kaudessa, riippuen maajoukkueen menestyksestä.

Tasaisesti kasvavaa panostusta

Nelivuotinen sopimus päättyi ennen kautta 2021–22. Uusi sopimus tuli voimaan ennen elokuussa pelattuja, kertaalleen lykättyjä vuoden 2021 MM-kisoja. Pandemian takia sopimus on kattaa vain olympiakauden.

ESPN:n tietojen mukaan yksivuotinen sopimus on edellisen nelivuotissopimuksen kaltainen. 70 000 dollarin lähtötilanne vaikuttaa säilyneen samana, mutta bonuksia on lisätty. Maksajina toimivat USA Hockey ja USOPC.

Voittobonuksineen menestys olympialaisissa tarkoittaa 126 750 dollaria kultamitalista ja 105 500 dollaria hopeamitalista. Lisätienesti näyttää syntyneen siitä, että USA Hockey maksaa 20 000 dollarin bonuksen kultamitalista, samalla kun USOPC maksaa 37 500 dollarin kultamitalibonuksen. Pronssimitalitienesteistä ei ole mainintaa.

Lisäksi pelaajat saavat liitolta 25 500 dollarin tuen harjoitteluun ja 8250 dollarin asumistuen. Tämän lisäksi USOPC tarjoaa pelaajille 28 000 apurahan, sekä 7 500 bonuksen, jos joukkue voittaa kultaa. Muista eduista ei ole tietoja, mutta niiden voi odottaa säilyneen vähintäänkin samalla tasolla.

Myös kanadalaiset pääsevät nauttimaan tukidollareista.

Kuva © Riku Laukkanen / https://www.facebook.com/R1kuExposures

Kanadalaisten tuki monesta lähteestä

Kanadassa naiskiekkoilijoiden apurahoista vastaa valtiollinen Sport Canada (SC). Se jakaa apurahoja naiskiekkoilijoille vuonna 1977 perustetun urheilijatukiohjelman Athlete Assistance Programmen (AAP) kautta.

Kansainvälisellä tasolla pelaavat kanadalaisnaiset kuuluvat SC:n tarjoamaa AAP SR1, SR2 ja SR -luokitusten mukaisen tuen piiriin. Kuukaudessa tuki on nykyään 1765 Kanadan dollaria. Vuositasolla tämä tarkoittaa 21180 Kanadan dollaria.

Tuki voidaan myöntää myös loukkaantuneelle urheilijalle, jolloin kanadalaispelaajien on mahdollista palata huipulle.

Kanadan olympiakomitea (COC) tukee olympiaurheilijoita olympiakausien ulkopuolella 5000 dollarilla vuodessa. Lisäksi se palkitsee kultamitalista 20 000, hopeamitalista 15 000 ja pronssimitalista 10 000 Kanadan dollarilla.

Pelaajat voivat myös saada tukea CAN Fund rahastolta. Tuki on enintään 12 000 Kanadan dollaria vuodessa ja sitä voi hakea kaksi kertaa vuodessa 6000 Kanadan dollaria kerrallaan. Summat eivät ole tiedossa, mutta tästä edusta nauttii usea kanadalainen naiskiekkoilija.

Hockey Canadan tarjoamasta tuesta ei ole tarkkoja tietoja. Sen edustajat ovat kieltäytyneet kommentoimasta asiaa. Canadian Pressin tietojen mukaan kyseessä on muutama tuhat dollaria. Edellisenä olympiakautena, 2017–2018, SC:n ja Hockey Canadan tarjoamat apurahat olivat noin 5000 Kanadan dollaria kuukaudessa, kuuden kuukauden leirityksen aikana.

Kanadalaisten vuosituloa ei ole helppo laskea, sillä pelaajat saavat apurahoja useasta lähteestä. Mikäli pelaaja saa SC:n, COC:n CAN Fundin ja Hockey Canadan täydet tuet, summa on olympiakautena arviolta 52590 Kanadan dollaria ja sen ulkopuolisina kausina 33680 Kanadan dollaria.

Menestysbonuksen turvin kultamitaliin päättyvä olympiakausi nostaa kokonaispotin arviolta 72590 Kanadan dollariin. Tappion finaalissa tarkoittaa 67590 tienestejä ja pronssille yltäminen 62590 tuloja.

Kanadalaisten tukijärjestelmä on yhdysvaltalaisten järjestelmää monimutkaisempi ja salamyhkäisempi. Täten laskelmat ovat suuntaa antavia, eikä niihin ole laskettu muita mahdollisia rahanarvoisia etuja, kuten matkustus- ja ruokakuluja ja harjoitusmahdollisuuksia ja päivähoidon tukea.

Suomalaisnaisten tuki vaatimatonta

Suomen naisten maajoukkueen kiekkoilijat saavat opetus- ja kulttuuriministeriöltä joko 10 000 euron tai 6000 euron urheilija-apurahaa, tai eivät mitään, mikäli pelaaja on tukisysteemin ulkopuolella tai on jättäytynyt sen ulkopuolelle.

Suomen olympiakomitea maksaa myös menestysbonuksia. Kultamitalista irtoaa 23 pelaajan jääkiekkojoukkueelle 100 000 euroa, hopeamitalista 60 000 euroa ja pronssimitalista 40 000. Pelaajalle tämä tarkoittaa 4300 euron, 2600 euron tai 1700 euron lisätienestejä.

Verrattaessa arvokisamitaleista kamppailevien maajoukkueiden tukia on selvää, että suomalaisnaisilta ei voi odottaa samanlaista menestystä kuin pohjoisamerikkalaisilta.

Suomen naisten maajoukkueen pelaajan vuosittainen apuraha vastaa kanadalaisten ja yhdysvaltalaisten pronssibonuksia. Edes mitalibonuksien jälkeen ei päästä lähellekään pohjoisamerikkalaisten lukuja. Naisleijonat antaa reilusti kilpailuetua edessään oleville kahdelle huippumaalle.

22-vuotias Samuel Timonen ei ole vielä kovinkaan tuttu nimi kiekkoyleisölle. Hänen isänsä sen sijaan on suomalaisille hyvinkin tuttu Stanley Cup -voittaja ja useissa arvoturnauksissa Leijonia edustanut Kimmo Timonen.

Internetin syövereissä tietoa Samuel Timosesta on varsin vähän. Siksipä on tiedusteltava häneltä itseltään mahdollisia syitä sille, miksi asia on näin. Timonen kertoo, ettei viihdy valokeilassa. Varsinkaan hän ei halua ratsastaa isänsä meriiteillä.

− En osaa sanoa, mistä vähäinen tieto johtuu. Mutta en ole ikinä ollut semmoinen, että haluaisin hirveästi huomiota. En halua ainakaan sen takia huomiota, mikä sukunimeni on tai kuka isäni on. Haluan olla vain minä, enkä ala vertaamaan itseäni kehenkään muuhun. Rakennan oman urani parhaani mukaan.

Timonen on silti joutunut tilanteisiin, missä häntä verrataan isäänsä. Hän ei ole fiksuna miehenä antanut sen mennä ihonsa alle.

− Ei se hirveästi mitään tilanteita ole aiheuttanut tai arkielämään vaikuttanut. Tietenkin joskus on tullut joltain vastustajalta, että "sää et oo läheskään mikä sun isä on".

− Vastaan siihen yleensä aina, että "aijaa". Ei se mitenkään tunteisiin mene, Timonen osoittaa kypsyyttään.

Timonen kertoo, että tarvittaessa myös hänen suunsa käy kaukalossa.

− Aina välillä. Varsinkin peleissä, missä on paljon kovaa kamppailua. Kyllä sieltä saattaa välillä irrota. Se on osa peliä. En ole kuitenkaan kova puhumaan kentällä, hyökkääjä paljastaa.

"En halua ainakaan sen takia huomiota mikä minun sukunimeni on tai kuka minun isäni on."

Kimmo Timonen pelasi upean uran. Hänet muistetaan parhaiten Leijonista ja NHL:stä.

Kuva © Saimi Airaksinen

Hyökkääjä tietää, mikä hänelle sopii

Toisen polven kiekkoilijan puheista päätellen hän on oman tiensä kulkija, eikä hän ole lähtenyt kopioimaan isänsä uraa. Isä Kimmo nousi maineeseen puolustajana. Samuelille hyökkääjän rooli on ollut mieluinen.

− Olen ollut aina hyökkääjä. En ole ikinä päätynyt pakin rooliin niin kuin isä.

− Keskushyökkääjänä pelaaminen on toki vähän uutta. Viime kausi oli ensimmäinen 6−7 vuoteen. Joskus pikkujunnuna pelasin sentterinä, mutta sitten pelasin laitaa aika monta vuotta. Viime kaudella, kun pääsin IPK:hon, laittoivat minut keskelle ja siinä ollaan oltu siitä lähtien, Timonen avaa.

Vaikka Timonen on urallaan viihtynyt aiemmin enemmän laitahyökkääjänä, paluuta laituriksi ei ole suunnitelmissa.

− Nyt tykkään pelata enemmän keskellä. Uskon, että se sopii peliini paremmin, Timonen kertoo.

Timonen kiekkoilee parhaillaan toista kauttaan Suomessa. Mestiksessä on syntynyt kuluvalla kaudella 38 otteluun tehot 5+7. Viime kaudella IPK:ssa pelejä kertyi 18 tehoin 1+5.

Ensimmäiset 20 vuotta elämästään hyökkääjä asui Yhdysvalloissa. Nyt hän on hypännyt jokseenkin tuntemattomaan ympäristöön. Hyökkääjä ei sanojensa mukaan tiennyt hirveästi uudesta seurastaan, kotiseudustaan tai liigastaan.

− En tiennyt hirveästi Mestiksestä. Tiesin, että se on toiseksi korkein taso Suomessa. Tiesin myös, että sinne ei vaan pääse heittämällä pelaamaan. Kyse on kuitenkin miesten sarjasta, ja siellä on paljon hyviä pelaajia.

− Myöskään Iisalmesta tai IPK:sta ei ollut oikeastaan tietoa. Jotain kuvia ja videoita olin nänhyt somessa, mutta en sen enempää, Timonen kertoo.

Samuel Timonen (keskellä) ei voisi kuvitella parempaa paikkaa pelata Mestistä kuin Iisalmi.

Kuva © Saimi Airaksinen / https://urheilu.kuvat.fi/SaimiPhoto

Vaikka Timosen perhe asuu kaukana Amerikassa, Suomeen muutto ei aiheuttanut yllätyksiä. 

− Ei nyt varsinaisesti mitään kulttuurishokkeja ole tullut. Olemme perheen kanssa käyneet täällä ja vietettiin joka kesä täällä, vaikka asuttiin Yhdysvalloissa. Tiesin kyllä minkälainen paikka tämä on.

− Mutta tietenkin täällä on asiat vähän erilaisia. Aika paljon pienempi paikka. Sopii minulle hyvin. Täällä on rauhallista asua ja olen viihtynyt tosi hyvin, Timonen hehkuttaa.

Pohjat on luotu ison meren takana

Kun vanhempi pelaa ammatikseen jääkiekkoa, on tyypillistä, että laji tarttuu myös lapseen jollain asteella jo varhain. Timosen ensimmäiset muistot jääkiekosta ovat hyvin nuorelta iältä.

Hän ei silti ottanut jääkiekkoa nuorena liian tosissaan.

− Aika nuorestahan se lähti. Kyllä sitä on pienestä pojasta asti tullut hallilla pyörittyä. Isän peleissä ja käynyt treenipäivinä hallilla, kopissa pyörimässä. Ensimmäiset muistot jääkiekosta ovat Nashvillestä, jostain ihan pienten poikien joukkueista. Missään vaiheessa ei tullut semmoinen olo, että nyt otetaan vakavasti, vaan se on aina ollut osa elämää ja sitä olen halunnut tehdä.

Timosen mukaan lapsuusajan joukkueista on edelleen säilynyt kavereita tähän päivään asti. Osa pelaa kovissakin sarjoissa.

Timonen muutti nuorena pois kotoa ja lähti opiskelemaan. Hän kertoi opiskelleensa koulussa, joka vastaa pitkälti Suomen lukio-opintoja. Siinä sivussa hän pelasi paikallisten sisäoppilaitosten välistä liigaa.

− Valmistuin sieltä 2017. Siellä kävin lukiovuoteni. Sen jälkeen pelasin muutaman vuoden juniorikiekkoa ennen kuin muutin Suomeen.

Timonen avaa myös, millaista polkua hän suunnitteli ennen Suomeen muuttoa. Hän pelasi viimeisinä Amerikan vuosinaan paikallista junioriliigaa, mihin koulunkäynti ei liittynyt. Mutta koulupaikka oli silti kiikarissa.

− Paikallinen urapolku Jenkeissä menee niin, että jos haluat yliopistoon kiekkoa pelaamaan, niin yleensä moni pelaa ensin siellä lukiossa ja sen jälkeen 1−2 vuotta junnulätkää. Siitä sitten jatketaan eteenpäin yliopistoon, Timonen avaa.

"Pari tarjousta tuli, mutta ei välttämättä sellaisista kouluista, mistä olisin halunnut."

Timosen urasuunnitelma koki kolauksen juniorivuosien jälkeen. Hän ei saanut mieleistään tarjousta yliopistoista.

− Olihan mulla kouluja, mihin halusin päästä. Pari tarjousta tuli, mutta ei välttämättä sellaisista kouluista, mistä olisin halunnut, Timonen harmittelee.

Hänen oli tehtävä valinta seuraavista vuosistaan viimeisen juniorikautensa jälkeen. Pöydällä oli kaksi mahdollisuutta. Ensimmäinen oli päästä pelaamaan yliopistoon. Timosen mukaan hän olisi joutunut kuitenkin pelaamaan jääkiekkoa toiseksi korkeimmalla sarjatasolla yliopistomaailmassa, vaikka olisi voinut myös käydä koulua samalla.

Toinen vaihtoehto oli muutto Suomeen.

Uusi alku Iisalmessa

Uusi alku uudessa ympäristössä.

Kuva © Saimi Airaksinen / https://urheilu.kuvat.fi/SaimiPhoto

Syitä Suomeen muuttamiselle oli Timosella useita, mutta yksi asia kuitenkin puuttui.

− Suomeen olin hakenut ja päässyt Savonian ammattikorkeakouluun sisään, ja tyttöystävä oli täällä. Mutta sitten ei ollut pelipaikkaa. Päätin kuitenkin lopulta muuttaa Suomeen.

Hän kertoi alkaneensa opiskella itseään tradenomiksi Kuopiossa englanninkielisellä linjalla. 20 vuotta Amerikassa asuneen Timosen mukaan hän puhuu parempaa englantia kuin suomea, joten siitä koulunkäynti ei jää kiinni.

Kesän koittaessa Timosen korviin kantautui iloisia uutisia.  

− Kesällä tuli infoa IPK:lta paikasta koejaksolle, ja otin sen vastaan. En tiennyt mitä odottaa. Menin vain katsomaan mihin riittää, Timonen muistelee.

Suomeen muutettuaan Timoselle ei ollut selkeää, jatkaako hän enää jääkiekkoilua yliopistohaaveiden murenemisen jälkeen. IPK kuitenkin sytytti uuden kipinän.

− Varmaan ura olisi loppunut siihen, mutta sitten suhteiden kautta sain mahdollisuuden näyttää IPK:lle taitoni. He eivät tienneet minusta mitään, mutta lopulta pääsin joukkueeseen, ja olen viihtynyt Iisalmessa. Asiat menivät niin kuin pitikin, Timonen iloitsee.

Hyökkääjä sai uuden alun kunniaksi myös uuden pelinumeron Iisalmessa. Timonen pelaa IPK:ssa numerolla 14.

− Se annettiin minulle viime kaudella. En ole sitä mitenkään itse valinnut. Nyt kun se on ollut tässä melkein pari kautta, en näe syytä sitä muuttaa, Timonen kertoo tarinaa numeron takaa.

Vaikka Timonen asustaa Kuopiossa, hän haluaa jatkaa pelaamista Iisalmessa. IPK:sta ei löydy pahaa sanottavaa.

− Ei tule mieleen parempaa paikkaa, missä voisi Mestistä pelata. Tosi hyvä organisaatio ja kaikki järjestetään ihan viimeisen päälle. Olen tosi tyytyväinen siitä, että pääsen täällä pelaamaan.

Viime kaudella IPK sijoittui Mestiksessä kolmannelle sijalle. Vaikka tämä kausi ei ole mennyt joukkueelta nappiin, Timonen hamuaa menestystä. Hän uskoo, että pudotuspeleissä voi tapahtua mitä vain.

− Odotan, että päästään pudotuspeleihin ja toivottavasti päästään mahdollisimman pitkälle, vaikka meillä on ollut vähän ylös ja alas kausi. Viime kaudella Hermes pääsi finaaleihin asti, vaikka he eivät olleet runkosarjassa kuuden parhaan joukossa. Kunhan vaan pudotuspeleihin pääsee, niin ei sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu, Timonen naulaa.

Mestiksen ja Liigan välinen tilanne on puhututtanut suomalaista kiekkoväkeä jo pidemmän aikaa. Olikin kysyttävä menestystä hamuavalta Mestis-pelaajalta siitä, riittääkö pelkkä menestyminen Mestiksessä.Timonen yhtyy monen mielipiteeseen siitä, että Mestiksestä pitäisi olisi mahdollista nousta Liigaan.

− En ole siihen hirveästi edes perehtynyt, mutta toivottavasti joskus saisi sarjat auki. Se toisi siihen sen urheiluspiritin, se kuuluu ammattiurheiluun, Timonen kertoo näkemyksensä.

Tavoitteena päästä pelaamaan Liigassa

Unelmia ja tavoitteita jääkiekkoilijana tiedustellessani Timonen ei epäröi. Vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä. 

− Tavoite on aika sama kuin monella muullakin Mestis-pelaajalla: että päästäisiin Liigaan pelaamaan. Mielestäni se olisi hieno saavutus.

− Vaikka Yhdysvalloissa asuin elämäni ensimmäiset 20 vuotta, Liigaa tuli seurattua. Onhan se kova sarja, pitää ansaita paikka ja toivottavasti siihen pystyn. Nyt keskityn kuitenkin Iisalmeen. Koetan kehittyä mahdollisimman paljon, ja toivottavasti joskus tulisi mahdollisuus. Mutta en sitä hirveästi mieti vielä, päivä kerrallaan koetetaan kehittyä pelaajana ja ihmisenä, hyökkääjä pohtii.

Mutta millaista pelaajaa ja ihmistä on lupa odottaa tulevaisuudessa esimerkiksi miehen haaveissa siintäviin Liiga-kaukaloihin?

Timonen pyrkii sanojensa mukaan olemaan kaukalon ulkopuolella rento ja mukava, sekä hyvä poikaystävä ja kaveri. Kaukalossa hän kokee olevansa pohjoisamerikkalaiseen tyyliin suoraviivainen, mutta ei kuitenkaan sellainen, joka luistelee vastustajien läpi ja tekee maalin.

Hyökkääjä kertoo pyrkivänsä tekemään tulosta auttamalla joukkuetta voittamaan pienten asioiden kautta. Hän tunnistaa myös vahvuutensa ja heikkoutensa kaukalossa.

− Puolustuspelaaminen on vahvuuteni. Hyökkäyspään pelaamisessa haluaisin kehittyä. Olen huomannut viime kauteen verrattuna, että olen ottanut askeleita eteenpäin siinä. Vaikka tulosta ei ole vielä oikein tullut, yritän luottaa siihen prosessiin, että pienten askeleiden ottaminen alkaa tuottaa tulosta.

Timonen osaa nimetä ne asiat, missä pitää petrata, jotta Liiga-kaukaloiden portit aukeaisivat.

− Luistelu ja kiekollinen taito. Peli on siellä nopeaa. Pitää pystyä tekemään kiekon kanssa nopeita ratkaisuja, ja niitä koetan tässä kehittää, Timonen kertoo. 

Piskuisen Suolahden tunnetuin työnantaja Valtra liitetään jääkiekkopiireissä JYPiin. Traktoritehtaan sponsorilogo on koristanut jyväskyläläisten paitojen rintamusta jo vuosikaudet.

Valtra työllistää 4500 asukkaan Suolahden taajamassa noin 1000 henkeä, mutta logo ei ole löytänyt vielä tietään kakkosdivaria eli Rauta-liigaa pelaavan paikallisen jääkiekkoseuran paitaan. Sen sijaan uudessa hallissa kiekkoilevan lätkäjoukkueen paidoissa lukee kissankokoisin kirjaimin Urho, yli 100-vuotiaan urheiluseuran arvon mukaisesti.

Kuva © @PabloCassoSport

Vuonna 1908 perustettua urheiluseuraa pyöritetään pääasiassa vapaaehtoisvoimin. Suolahden Urholla on toimintaa yhdeksässä eri jaostossa, jääkiekko on tunnetuimpia näistä. Jaostoilla on omat vastuuhenkilönsä ja koko seuran toiminnasta vastaa yksi kuukausipalkkainen toiminnanjohtaja.

Muut ovat suomalaisten seuraperinteitä kunnioittavasti mukana yhteisölliseltä vapaaehtoispohjalta.

Perinteitä ajanmukaisissa olosuhteissa

Suolahden historiaa leimaa vahva itsenäisyystausta. Onhan se toiminut omana kuntana vuodesta 1932 lähtien ja kaupunkistatuksella vuosina 1977–2007. Tuolloin Suolahti liitettiin naapurikaupunki Äänekoskeen ja se jäi toiseksi merkittäväksi taajama-alueeksi.

Suolahden tahtotila päättää omista asioista oli merkittävässä roolissa, kun Äänekoskella alettiin pohtia uuden jäähallin paikkaa 2010-luvun loppupuolella vanhan pressuhallin tullessa tiensä päähän.

Keskustaajaman Äänekosken profiloituessa koripalloiluun suolahtelaiset urheiluvaikuttajat saivat vakuutettua kuntapäättäjät siitä, että Suolahti on paras paikka kunnan uudelle jäähallille. Hallin harjakaisia päästiin juhlimaan elokuussa 2020.

Jäähalli suunniteltiin palvelemaan Urhon jääkiekkotoiminnan lisäksi muitakin kuntalaisia. Paikaksi valikoitui paikallisen koulun lähialue, jolloin hallista saadaan synergiaetuja paikallisen oppilaitoksen kanssa. Koulun läheisyys on osaltaan pitänyt hallin käyttöasteen korkeana edustusjoukkueen toimiessa jääkiekon lippulaivana.

Kuva © @PabloCassoSport

Bonuksena nykyaikaisessa hallissa on sen kestävän kehityksen mukainen rakenne. Kuntarahoituksen vihreällä lainalla rahoitetun hallin tuottamalla ylijäämäenergialla lämpenevät myös viereinen koulu ja uimahalli. Se onkin seuraväen ylpeydenaiheena "maailman energiatehokkain jäähalli".

Nykyaikaisuus ja Mestis-standardien mukaiset tilat ovat saaneet Suolahteen vierailulle joukkueita laajemmaltakin alueelta. Keski-Suomen ylpeyden JYPin pelaajien suustakin on kuultu kehuja hallin nykyaikaisista puitteista Liiga-joukkueen vierailtua hallissa harjoitusotteluiden merkeissä.

Yhteisöllinen Urho-sydän sykkii

Jokainen elinvoimainen urheiluseura tarvitsee vahvasti sitoutuneet tekijät toiminnan pyörittämiseen ja kehittämiseen. Suolahden Urhon jääkiekkopuolella yksi heistä on jääkiekkojaoston kummisedäksi itseään tituleeraava edustuksen joukkueenjohtaja Tapio Saaristo, jonka toimenkuva on varsin monipuolinen

Kuva © @PabloCassoSport

Aikanaan lätkäisänä lajin pariin tullut ja myöhemmin jaoston puheenjohtajan tehtäviäkin hoitanut Saaristo näkee seuran vahvuutena nykyaikaiset puitteet, joukkuehengen sekä vahvan vapaaehtoistyön.

− Olemme säilyttäneet vanhasta Urhosta vahvan yhteisöllisyyden, niin sanotun Urho-perheen hengen. Muuten kaikki on muuttunut, ja parempaan suuntaan, Saaristo kiittelee.

Parantuneet halliolosuhteet ovat Saariston mukaan ehdottomasti vaikuttaneet enemmän junioritoimintaan. Edustukselle ne ovat tuoneet vakautta ja mahdollisuuden asettaa tavoite pykälää korkeammalle.

− Haluamme ensin tehdä pohjatyöt kunnolla emmekä lähteneet tavoittelemaan yhden kauden ostojoukkuetta, toteaa Saaristo.

Markkinointipuolella Urhossa on uskallettu siirtyä kohti nykyaikaa erilaisten yhteistyöideoiden ja -mallien kautta. Sosiaalisesta mediasta on tullut merkittävä osa Urhon brändimarkkinointia. Raikas ja aktiivinen seurailme yhdistettynä tasokkaisiin puitteisiin ovat toimineet magneetin tavoin monen yhteistyökumppanin suuntaan.

Tämä on tuonut lisää elintärkeää kassavirtaa seuralle matkalla kohti ylempää sarjatasoa. 2000-luvun ajan kakkos- ja kolmosdivarien välillä hissiliikettä tehneen Urhon lähivuosien tavoite onkin pelata Suomi-sarjaa.

Kuva © @PabloCassoSport

Pelaajien osaamista kaukalon ulkopuolella on hyödynnetty vahvasti myös seuran markkinoinnissa. Salibandyliigan yhden ottelun piste-ennätystä nimissään pitävä Lasse Riitesuo on tuonut urheilutaustansa lisäksi siviiliosaamisensa mukanaan seuran toimintaan.Riitesuon rooli on ollut Saariston mukaan merkittävä Urhon markkinoinnin uudistamisessa.

− Olemme siirtyneet eteenpäin perinteisestä ilmoitustaulu- ja sanomalehtimainonnasta, Saaristo toteaa sponsoroinnista keskusteltaessa.

Uuden hallin olemassaolon aikana korona on kiusannut molempina kausina seuran toimintaa yleisörajoitusten takia, mutta se ei ole uhannut vakavaraisen seuran toimintaa. Haastatteluhetkellä hallin 680 penkkiä odottivat kärsimättömästi kotiyleisöä, joka rajoitustoimien takia seurasi peliä kotisohvilla suoratoistolähetyksen kautta.

Kuva © @PabloCassoSport

Tärkeä vaikuttaja Urhon jääkiekkopuolella on ollut vuosien saatossa Urho-legendaksi noussut Risto Pitkänen. Hänen ja toisen seuralegendan Antero Siekkisen jäädytetyt pelipaidat muistuttavat hallissa kävijöitä pitkäjänteisestä seuratyöstä, jota tarvitaan erityisesti jokaisen pikkuseuran hengissä säilymiseen ja kehittymiseen.

Pitkäsen katossa roikkuva pelipaita muistuttaa myös hänen pojastaan, Mestis- ja Liiga-jäilläkin pelanneesta Riku Pitkäsestä, jolla on säilynyt suuri Urho-sydän kiekkokaukaloiden ja edustuspaitojen vaihtuessa. Viime kaudella hän pelasi kasvattajaseurassaan Suolahdessa palasten loksahdellessa parhaiten paikoilleen Urhossa.

Tällä kaudella Hollannissa opiskelujen ohella kiekkoilevan Pitkäsen seurauskollisuus nousee esiin hänen pohtiessaan Urho-sydämen merkitystä itselleen.

− Meininki Urhossa on hyvä ja tuntuu, että nykyinen buumi on selkeää jatkumoa sille työlle, mitä siellä on viime vuosikymmenet tehty. Pienellä paikkakunnalla muistetaan ajatella toiminnan jatkuvuutta ja lisäksi Urhoon on kasvanut hieno kulttuuri, jossa asiat pyritään tekemään hyvin ja intohimolla.

Kuva © @PabloCassoSport

− Ehkä sen myötä seuran ympärillä toimii paljon sitoutuneita pitkän linjan urholaisia monissa eri rooleissa, Riku Pitkänen pohtii.

Suomalainen jääkiekko tarvitsee ehdottomasti MM-kisoja ja hulppeita halleja. Mutta yhtä lailla ruohonjuuritasolla kaivataan huikeita pikku-urhoja. Seuroja, joissa vapaaehtoisten työtunneille ei laiteta hintalappuja.

Jukka Tammi, 59, torjui Leijonien maalilla, kun Suomi juhli ensimmäistä olympiamitaliaan Kanadan Calgaryssä 1988. Tuolloin Leijonat kaatoi turnausmuotoisen kilpailun päätösottelussa Neuvostoliiton sensaatiomaisesti 2−1 ja saavutti hopeaa.

Tammi seurasi Pekingin kisojen finaaliottelua Suomi−ROC kotioloissa. Ensimmäinen olympiakulta herkisti myös Tammen.

− Vihdoinkin. Oli jo aikakin kokea tämä tunne!

Olympiavoiton jälkeen Ilveksen mediatiimi jakoi sosiaaliseen mediaan kuvan Tammesta, jolla on päällään oma Calgaryn-kisojen pelipaita − ja käsissään kaksi mystistä viinipulloa.

− Siinä ovat Calgarystä tuodut kisaviinit. En aukaissut niitä vieläkään. Avaan ne ehkä sitten, kun kisoista on 50 vuotta, Tammi toteaa naurahtaen ajankohdasta, joka täyttyy vuonna 2038.

Tammi tunnetaan hyvin myös Leijonien ensimmäisen maailmanmestaruuden jälkimainingeista 1995, kun hän juhli hikipuvussaan ja alasuojissaan pukukopissa.

Nyt olympiavoittajavahdit Jussi Olkinuora ja Frans Tuohimaa vetivät saman show'n uusiksi, mutta pelkissä alasuojissa.

Mitä mieltä Tammi on Olkinuoran ja Tuohimaan pukukoppiesityksestä?

− Jos pojilla oli tarkoitus matkia, niin siinä he ovat onnistuneet. Se oli hieno ele varsinkin, jos viestikapula menee eteenpäin.

− Tuosta omasta MM95-tanssistani kuulen vieläkin lähes viikottain!

Jukka Tammi ja kultajuhlat on kaikki mitä me tarvitsimme tähän aamuun! 😻🔥🥇

IG: peltomaatimo#Ilves #Leijonat #Olympialaiset pic.twitter.com/7YpQhCxmWP

— Tampereen Ilves (@ilveshockey) February 20, 2022

Ei, maailman parhaat pelaajat eivät olleet mukana Pekingin olympialaisissa. Jos Suomi jonain päivänä voittaa olympiakultaa NHL-pelaajien tähdittämissä kisoissa, olisi se saavutuksena ylittämätön.

Varsinkin meille yli nelikymppisille vuoden 1995 MM-kulta saattaa olla se unohtumaton ja tärkein voitto. Ainutkertainen ensimmäinen mestaruus ei silti vedä vertoja olympiakullalle.

Nuoremmille sukupolville Tukholman gliderinit ovat vain suttuista VHS-videota. Heille ei avaudu välttämättä edes Jussi Olkinuoran ja Frans Tuohimaan tribuutti Jukka Tammen alasuoja-ilmakitaroinnille.

Timo Jutilan lonkkalämärin jälkeiset maailmanmestaruudet vuosina 2011 ja 2019 eivät tulleet kisoista, missä kilpailullinen taso olisi ollut mitenkään erityisesti korkeampi. Pieni kourallinen NHL-rääppiäisiä Euroopan sarjojen normaalien huippujen lisäksi − Henri Jokiharju ja Juho Lammikko eivät vielä kaikkien aikojen joukkuetta mestaristakaan tee.

Maailmanmestaruudet ovat upeita saavutuksia, mutta hieman samoin kuin kaikille alle eläkeikäisille Juhani Tammisen kaksi maalia Neuvostoliiton verkkoon Izvestija-turnauksessa 1971 on pelkkää nostalgiahorinaa, ovat "Tupu-Hupu-Lupu" nykyään enää vain Aku Ankan veljenpoikien nimet. "Tamin" maalit sentään tulivat Punakoneen absoluuttista dominanssia vastaan.

Mistään kultaa himmeämmistä saavutuksista on turha tulla edes puhumaan; olivat kisat ja niiden osanottajat kuinka korkeatasoisia tahansa. Kilpaurheilua. Voitosta pelaamista. Kulta on valttikortti, joka peittoaa aina kaiken muun.

Suomalaisen kiekkokansan sitoutumista tähän olympiakultaa voittaneeseen joukkueeseen tietysti hillitsi se, että kisat pelattiin Pekingissä: viisi tuntia väärällä aikavyöhykkeellä. Kun olympialaisten finaaliottelussa kiekko putosi jäähän aamukuudelta sunnuntaina, ei kotisohvilla televisioiden ääressä luonnollisesti ollut koko kansa kuten MM-kisoissa on totuttu.

Olympialaisissa jääkiekon saavutukset joutuvat kilpailemaan myös samanaikaisesti kaikkien muiden lajien kanssa, ja erityisesti tällä kertaa tietysti Niskasen sisarusten tuoman menestyksen ja mitalien kanssa.

Tämän upean Leijonien joukkueen olympialaisten kultamitali kuitenkin jatkaa vain kirkastumistaan vuosien varrella, kunnes se nousee ehkä tarunhohtoiseen asemaansa hieman jälkijättöisesti. Olympiavoittajien nimilista ei ole pitkä, ja niitä nimiä muistellaan vielä vuosikymmenien − jopa vuosisadan − päästä aivan toiseen malliin kuin vaikkapa 1995 MM-sankareita.

25 uutta suomalaista olympiakultamitalistia, joiden saavutuksen kunnia ei unohdu koskaan.

Tiukasti pudotuspelipaikasta kamppailevan KalPan nuori luottohyökkääjä Aapeli Räsänen haluaa johtaa esimerkillään niin tiukoissa paikoissa kaukalossa kuin tärkeiden asioiden kohdalla jäähallin ulkopuolellakin. 23-vuotias Boston Collegesta valmistunut hyökkääjä on auttanut joukkuettaan rikkomalla jo oman henkilökohtaisen piste-ennätyksensä, mutta joukkueen peli menee edelle.

– Olen pyrkinyt olemaan vastuun arvoinen ja koen, että olen tuonut lisäarvoa joukkueelle, vaikka lisää pitäisi vielä tehdä. Haluan illasta toiseen lyödä pöytään tasapainoisia esityksiä, olla johtava pelaaja sekä tehdä joukkueen kannalta hyödyllisiä asioita jäällä, Räsänen kuvailee rooliaan joukkueessa.

KalPan pelaaminen on kuluvan kauden aikana näyttänyt ajoittain erittäin hyvältä, mutta joukkue on pudonnut sijalle 11 tason heitellessä runsaasti. Räsänen peräänkuuluttaa tasaisuutta, jotta joukkue voisi nousta vielä mukaan pudotuspeleihin.

"Olemme löytäneet monta tapaa hävitä"

– Ollaan pelattu huonosti ja välillä paremmin, mutta sanotaan vaikka niin, että olemme löytäneet monta tapaa hävitä. Olemme viime aikoina tulleet peleihin huonosti sisään, jolloin on pitänyt tehdä hirveä pumppaustyö, jotta olemme joukkueena saaneet pelin käyntiin.

Pelien sisälläkin ailahtelevaisuus voi olla suurta, mistä kertoo esimerkiksi viime viikonlopun ensimmäinen kamppailu Kärppiä vastaan. Kotiottelussaan KalPa oli ensimmäisen erän jälkeen kolmen maalin tappioasemassa, mutta toisessa erässä joukkue iski pöytään peräti viisi maalia.

– Ollaan pystytty nousemaan tappioasemasta monesti voittoon, kuten ottelussa Kärppiä vastaan. Siitä sitkeydestä on varmasti hyötyä nyt, kun aletaan pääsemään kohti kevättä, Räsänen kertoo tuoreeltaan pelin jälkeen.

Tasaisuutta sekä pelin ensihetkiä painottaa myös KalPan valmentaja Tommi Miettinen.

– Joukkueen täytyy pitää kiinni hyvästä draivista, joka on tällä hetkellä päällä, minkä lisäksi pelien alkuja täytyy parantaa, Räsänen kertoo pääasioista, joita Miettinen on joukkueelleen viime pelien aikana kertonut.

Räsänen on pelannut keskimäärin 20 minuuttia ottelua kohden, mikä on hyökkääjälle iso lukema. Pisteitä on kertynyt 28, kun entinen henkilökohtainen ennätys oli 23 pistettä.

Kuva © Timo Savela

Pudotuspelipaikka on realistinen tavoite, sillä ero on kaventunut kahteen pisteeseen ja ylempänä olevilla joukkueilla on suurempia ottelumääriä jo pelattuna. Savolaisten pelaamisesta löytyy vielä seikkoja, joita täytyy parantaa pelien alkuhetkien lisäksi.

– Meidän pitää päästä vielä paremmin kiinni omaan viisikkopelaamiseen. Se voisi tällöin olla selkäranka, johon nojata ja turvautua. Peliä pystyy harvoin hallitsemaan täydet 60 minuuttia, mutta voimme pitää pelin kuitenkin hyvin näpeissä.

Urheilijana voi aina sanoa, että parannettavaa löytyy. Vaikka pisteitä on tullut tärkeissäkin paikoissa, löytää Räsänen omasta pelistään korjattavaa. Askeleita on kuitenkin otettu viime kaudesta, joka oli Räsäsen ensimmäinen Liigassa.

– Kesällä pystyin parantamaan fyysisiä ominaisuuksia ja olen ottanut varmasti paljon hyviä askeleita eteenpäin. Olen pelannut pitkälti Pitkäsen Miikan kanssa kaksi kautta yhdessä, niin siinä ajassa on oppinut tuntemaan toisen pelitavat.

"Urheilussa on se hieno asia, että koskaan ei ole valmis."

– Olen ollut vähän tehokkaampi, ja sekin on monen asian summa. Olen kuitenkin siinä vaiheessa uraa, että on tarkoitus mennä pelaajanakin eteenpäin. Urheilussa on se hieno asia, että koskaan ei ole valmis, vaan aina voi parantaa.

Kannanottoja pelkäämätön kolumnisti sekä tasa-arvon puolustaja

Tarkkasilmäisimmät ovat saattaneet huomata Räsäsen kirjoittamia kolumneja Aamulehdessä. Lisäksi hyökkääjä julkaisee paljon mielipidekirjoituksia omalla Twitter-tilillään sekä ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin. Räsänen on myös yksi Älä riko urheilua -kampanjan urheilijakasvoista. 

– Hetken aikaa mietin, lähdenkö mukaan kirjoittamaan, mutta mietin myös, että minulla voi olla jotakin annettavaa lukijoille. Se on kivaa puuhaa, kun tulee seurattua ja lähestyttyä monia eri aiheita urheilun kautta. Voin yhdistää monet erilaiset asiat, jotka kiinnostavat minua, Räsänen kertoo kolumneistaan.

Räsänen ei pelkää ottaa kantaa yhteiskunnallisesti merkittäviin asioihin. Kiinnostus yhteiskuntaa ja politiikkaa kohtaan on lähtenyt perheen kesken käydyistä keskusteluista. 

– Olen ymmärtänyt, miten maailma pyörii ja miten hommat toimii. Lisäksi olen utelias persoona, ja olen aina halunnut oppia uutta ja ottaa selvää asioista.

"Kun syntyy valkoisena miehenä Suomeen, on todella etuoikeutetussa asemassa."

– Tasa-arvo ja sen mahdollistaminen on itselleni hyvin tärkeää. Olen pyrkinyt sen ymmärtämään, että kun syntyy valkoisena miehenä Suomeen, on todella etuoikeutetussa asemassa. Haluan käyttää urheilijan näkyvyyttä auttaakseni muita.

Räsänen opiskeli johtamista Boston Collegessa, minkä lisäksi hän on toiminut juniorimaajoukkueiden kapteenistoissa useamman kauden ajan. Räsänen osaa kertoa tarkasti sen, millainen hyvä kapteeni on ominaisuuksiltaan. Hän haluaa myös omalla esimerkillään olla mukana luomassa tiivistä joukkuetta.

– Hyvä johtaja tekee hyvän joukkuehengen eteen paljon töitä. Perusolettamuksena pitää olla se, että jokainen saa olla sellainen persoona kuin on. Sellaisen ilmapiirin luominen on tärkeää. Jokaisen pitää saada äänensä kuuluviin, Räsänen kertoo painokkaasti.

– Johtajaominaisuuksiltaan yksilöt ovat erilaisia. Toiset johtaa esimerkillään ja toiset ovat äänekkäämpiä. Yritän tehdä mahdollisimman paljon töitä esimerkillisestä, ja vokaalisestikin olen jonkin verran äänessä. Kyllähän se johtaminen on paljon esimerkin näyttämistä, auttamista sekä vaatimustason ylläpitämistä.

Räsänen painottaa, että yhteisen päämäärän eteen on tehtävä töitä joukkueena. Kun yleinen ilmapiiri on kunnossa, pelikin sujuu kaukalossa.

Kuva © Saimi Airaksinen / https://urheilu.kuvat.fi/SaimiPhoto/

Räsäsen tavoitteena on tarunhohtoinen NHL. Siihen on kuitenkin vielä matkaa, ja tärkeämpänä asiana pelaajan mielessä siintää kevät sekä sen tarjoamat mahdollisuudet.

– Lyhyemmällä tähtäimellä tavoitteena on pärjätä ja menestyä KalPan kanssa. Itselleni en aseta pistetavoitteita, sillä pelaamiseen kuuluu paljon muutakin kuin maalit, syötöt ja pisteet.

Juuri nyt KalPan on kairattava paikka kymmenen parhaan joukossa. Seuraava mahdollisuus pisteiden keruuseen on tiistaina, kun joukkue matkustaa HPK:n vieraaksi Hämeenlinnaan.

"PELIT ALKAA LOPPUA KESKEN, JOTEN MEIDÄN ON PAKKO ALKAA PELAAMAAN"

HPK kamppailee tiukasti suorasta pudotuspelipaikasta, joten mittelöstä ei tule helppoa. KalPa pelaa tällä viikolla peräti neljä ottelua, kun HPK-ottelun jälkeen edessä on kovat ottelut Tapparaa sekä Lukkoa vastaan. Lauantaina joukkue matkustaa vielä Lappeentantaan SaiPan vieraaksi.

– Puolustuspelimme on parantunut ja olemme saaneet yhteistyötä paremmaksi. Olemme löytäneet yhteisen rytmin pelaamiseen. Pelit loppuvat kesken, joten meidän on pakko alkaa pelaamaan, jotta voimme näyttää, kuka on kuka.

Naisleijonien olympiapronssille yltäneessä joukkueessa oli kymmenen pelaajaa, joiden polku on kulkenut Kuortaneen kautta. Sofianna Sundelin opiskelee ja pelaa Kuortaneella yhä. Sini Karjalainen ja Jenniina Nylund ovat jatkaneet Kuortaneelta Yhdysvaltojen yliopistosarjaan, Eveliina Mäkinen, Petra Nieminen ja Viivi Vainikka Ruotsin SDHL:ään ja Ella Viitasuo, Anni Keisala, Emilia Vesa ja Sanni Rantala puolestaan muihin Naisten Liigan joukkueisiin.

Miksi näin moni on pystynyt ponnistamaan Kuortaneelta olympiakaukaloihin?

− Meillä on hyvä valmennus ja tänne tulee tyttöjä, jotka haluavat päästä eteenpäin. Tarjoamme tarpeeksi harjoitteluaikaa, eli koulu joustaa tarvittaessa. Pidämme kuitenkin myös huolen, että koulunkäyntikin etenee, eli jos jääkiekko ei lähde sujumaan, tytöillä on mahdollisuus etsiä jatkopaikkaa muualtakin kuin jääkiekon saralta, Kuortaneen lukion rehtori Juha Virtanen vastaa.

Myös Kuortaneen kunnan sivistysjohtaja Sanna Koivisto kehuu valmennusta.

− Hyvä valmennus on tärkein syy siihen, että tytöt menestyvät. Kuortaneen etuja ovat lisäksi Urheiluopiston tarjoamat tukipalvelut ja se, että koulu, asuntola ja harjoituspaikat ovat lähekkäin eikä nuorten aikaa ja voimavaroja kulu kulkemiseen eri paikkojen välillä.

− Olen myös yläkoulun rehtori ja siinä roolissa ilahduin siitä, että joukkueessa oli neljä pelaajaa, jotka ovat tulleet meille jo yhdeksännelle luokalle. Olemme selkeästi oikealla tiellä, kun kehitämme tätä peruskoulun urheiluluokkatoimintaa, Koivisto sanoo.

Hän kertoo, että urheiluluokalle tulevat nuoret ovat hyvin kypsiä huolehtimaan itsestään ja koulunkäynnistään. Heillä on oma luokka, jossa he saavat toisiltaan vertaistukea urheilijaelämään, joka on Koiviston mukaan vaativaa.

− Kun he menevät lukioon, he ovat valmiita opiskeluun, treenaamiseen ja siihen, että eivät asu enää kotona, Koivisto jatkaa.

Lukiolaismitalistit harvinaisuuksia

Sekä rehtori että sivistysjohtaja seurasivat Naisleijonien otteita tiiviisti kisojen aikana.

− Seurasin kisoja kiinnostuneena, koska on harvinaista, että lukiolainen kilpailee olympialaisissa ja tuo vielä mitalinkin. Edelliset lukiolaismitalistit taisivat olla Sara Säkkinen ja Petra Nieminen, jotka myös opiskelivat Kuortaneella. Heitä edeltävistä ei tule mieleen kuin Marjo Matikainen, joka saavutti Sarajevossa pronssimitalin, Virtanen miettii.

− Minua jännitti todella paljon katsoa Naisleijonien pelejä, koska joukkueessa oli niin paljon tuttuja tyttöjä. Miesten pelejä on paljon helpompi katsoa, koska sieltä ei tunne ketään. Toivoin koko sydämestäni joukkueelle onnistumista ja olen onnellinen, että joukkue onnistui pääsemään alun vaikeista tapahtumista yli ja saavutti mitalin, Koivisto kertoo.

Kuortaneella osataan nauttia menestyksen hetkistä.

− Kyllähän tämä tuntuu hyvältä. Kun näin paljon pelaajia on kulkenut menestykseen kauttamme. Tiedämme, että olemme tehneet hyvää työtä. Toki vielä täytyy tehostaa ja parantaa, että saamme pohjoisamerikkalaiset kiinni, rehrori Virtanen toteaa.

Jatkosuunnitelmista Virtasella ja Koivistolla on yhteinen linja. Keväällä pidetään kaikille mitaleja saavuttaneille lukiolaisille juhla, jossa Sofianna Sundelinin olympiapronssilla on iso rooli.

− Vietämme joka kevät ja syksy mitalijuhlia lukion menestyneille oppilaille. Toivottavasti korona antaa myöten ja pystymme keväällä kokoontumaan lukiolla kunnolla juhlimaan Sofiannan mitalia, sivistysjohtaja Koivisto toivoo.

− Sofiannaa muistettiin jo loppuvuodesta, koska hän saavutti elokuussa MM-pronssin. Keväällä juhlitaan hänen olympimitaliaan kakkukahveilla. Lisäksi hän saa koululta stipendin. Lukiolaisen saavuttama olympiamitali on Suomessa niin harvinainen asia, että sitä todellakin juhlistetaan, Virtanen sanoo.

Venäjä aloitti torstaiaamuna laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. Venäjän toiminta on herättänyt maailmalla puheita pakotteista, boikoteista, eikä urheilumaailmakaan tältä luonnollisesti säästy.

Jokereiden jatkonäkymät KHL:ssä ovat synkistyneet lähes mahdottomiksi. Seura on menettänyt lyhyessä ajassa monia sponsoreitaan ja useiden lähteiden mukaan Jokerit jättäisi KHL-kauden kesken, vain muutamaa päivää ennen pudotuspelejä.

Jokereissa jo seitsemättä kauttaan pelaava Jesse Joensuu kertoo seuranneensa tilanteen eskaloitumista erittäin huolestuneena.

– Olen seurannut uutisia ja tilannetta jo pitemmän aikaa, ja totta kai varsinkin tänään. Aina, kun tv:ssä on ollut keskustelua ja asiantuntijoiden lausuntoja aiheen tiimoilta, niin olen katsonut.

− Huolestuneena olen seurannut ja miettinyt, että saattaa olla vain ajan kysymys, että jotain isompaa tapahtuu, Joensuu kertoo Jatkoajalle torstai-iltana.

Jokerien kauden keskeyttämiselle ei ole vielä saatu virallista vahvistusta seuran suunnalta. Joensuu kertoo, että tilanteesta on keskusteltu seurajohdon kanssa ja myös pelaajien kesken, mutta yksittäisen pelaajan valtuudet puhua tilanteesta ovat rajalliset.

– En niitä voi valitettavasti avata sen enempää, mutta kommunikaatiota on tullut seuran suunnalta pelaajille. Mahdolliset päätökset eivät toki jää meidän pelaajien tehtäväksi, vaan meillä on pomot sitä varten, Joensuu toteaa.

Koronapandemian sävyttämä kiekkokausi on tuonut oman lisäharminsa, eivätkä torstain uutiset helpota pelaajien raskasta kautta. Joensuulla myös pelillinen puoli on sakannut kuluvalla kaudella.

– Uudet seuraan tulleet pelaajat ovat aina kovatasoisia, eikä mitään kevyen sarjan kavereita. Siinä saa tehdä töitä, että pysyy mukana. Kaikkeni olen laittanut aina peliin, mutta tällä kaudella ei ole enää onnistumisia niin paljoa tullut. Ikääkin tässä toki jo alkaa tulla.

Tulevaisuus on vielä täysin auki, mutta Joensuu toteaa miettineensä jo aiemmin, että hän haluaisi pelata vielä joskus Suomessa.

– Silloin on vain yksi seura mahdollinen, eli Porin Ässät. Sen näkee sitten, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tässä on nyt kuitenkin menossa jääkiekkoa isompia asioita. Kaikissa jatkopäätöksissä minun pitää toki ottaa perhe huomioon.

40 liigaottelua tehoin 1+1, parhaana saavutuksena alle 18-vuotiaiden MM-pronssi – Janne Puhakan pelaajaura ei ollut erityisen mieleenpainuva tai merkittävä, varsinkaan verrattuna saman ikäluokan NHL-tähtiin Aleksander Barkoviin ja Juuse Sarokseen.

Puhakka kuitenkin jätti pelaajauransa päätyttyä itsestään pysyvän muistijäljen ja merkityksen kerrottuaan julkisesti homoseksuaalisuudestaan. Tuoreessa kirjassa “Ulos kopista” Puhakka kertoo taustastaan ja nykytilanteestaan lehtihaastatteluja kattavammin, mutta erityisen ansiokasta on kirjailija Risto Pakarisen laaja näkökulma jääkiekkokulttuuriin.

Intensiivinen lukukokemus

Saatuani uutuuskirjan käteeni yllätyin sen ohuudesta, mutta parisataasivuinen opus on tiivistämisen mestariteos. Kirjoitustyyli ei varsinkaan teoksen alkupuolella vakuuta, mutta sivujen edetessä haastatteluista poimittuja tehokkaita sitaatteja ympäröivät kommentitkin alkavat toimia paremmin.

Kirjan aiheesta voi henkilökohtaisesti olla mitä mieltä tahansa, mutta sen sivistävää vaikutusta ei pidä aliarvioida. Valmiiden mielipiteiden sijaan Puhakka ja Pakarinen tuntuvat halunneen tarjota monipuolisen kattauksen aiheesta, minkä jälkeen lukija saa jäädä miettimään omia asenteitaan.

Kirjan luvut on nimetty haastateltujen mukaan, kuten “Perhe” ja “Pelikaverit”. Luvut “Kulttuuri huipulla” ja “Naisleijonat” tuntuivat äkkiseltään irrallisilta täytepaloilta, mutta juuri tämän kaltaisista kurkistuksista kohdehenkilön ulkopuolelle syntyi tavoiteltu kokonaisuus.

Loppusanoissa Puhakka mainitsee halunneensa, että ääneen pääsevät niin aihetta tutkineet asiantuntijat kuin toiset seksuaalivähemmistöjen edustajat.

Sanaleikkien ystävänä ilahduin lisäksi kirjan otsikosta “Ulos kopista”, joka paitsi uudistaa ulos kaapista -klisettä myös ilmaisee kirjoittajan hakeneen haastateltavia ja sisältöä pukukopin ulkopuoleltakin.

Nimensä mukaisesti kirja laajentaa näkökulmaa yksilöstä ja pukukopista koko lajikulttuuriin ja hyödyntää esimerkksi tutkimustietoa.

Kuva © Johnny Kniga

“Olisin toivonut, että Jannen vanavedessä olisi tullut muitakin esiin”

Puhakka kertoi seksuaalisuudestaan julkisesti vasta peliuransa päätyttyä – lupaava hyökkääjä lopetti uransa vain 23-vuotiaana. Kirjassa käydään läpi, kuinka asiasta kertominen esimerkiksi perheelle tai agenteille vaikutti positiivisesti Puhakan pelaamiseen.

Sekä Puhakka että hänen kumppaninsa Rolf kertovat, kuinka hyvin tieto otettiin vastaan niin yksityisissä keskusteluissa kuin julkisten paljastusten myötä. Negatiivisesta palautteesta Puhakka mainitsee erikseen ainoastaan Jatkoajan keskustelupalstan, jonne kirjoitettuja kommentteja hän ei olisi halunnut lukea.

Pelikaverit, valmentajat ja muut kirjaan haastatellut näkivät Puhakan ilmoituksen positiivisena sekä yksilön että koko lajikulttuurin kannalta. Puhakan kokemus oli, että jos hänen ulostulonsa auttaa yhtäkin samojen asioiden kanssa kamppailevaa, kannatti näin tehdä.

Vastaavaan kokemukseen olen törmännyt esimerkiksi mielenterveysongelmista kärsivien kiekkoilijoiden haastatteluissa.

Kuitenkin kirjassa muistutetaan myös avoimesti seksuaalivähemmistöihin kuuluvien niukkuudesta lajissa ja taustoitetaan ilmiötä. Naiskiekon parissa homoseksuaalisuus on miesoletettuja avoimempaa mutta ei kuitenkaan ongelmatonta.

Kirjan ansioksi on luettava, ettei se pyri siloittelemaan aihetta, vaan eri näkökulmat tuodaan tasapuolisesti esiin.

Puhakan kokemus oli, että jos hänen ulostulonsa auttaa yhtäkin samojen asioiden kanssa kamppailevaa, kannatti näin tehdä.

“Vaikka asenteet ovat parantuneet vuosien varrella, ne ovat edelleen huonoja”

Polarisoivien ilmiöiden tasapuolinen käsittely voi kuitenkin pahimmillaan johtaa niin sanottuun tasavertaisuusvinoumaan. Kirjassa esimerkiksi toistuu eri henkilöiden lausumana kommentti “en minä julista heterouttani julkisesti” – henkilöstä riippuen kommentilla halutaan normalisoida tai vaientaa.

Kokemusmaailma on kuitenkin täysin erilainen.

Homoseksuaalin kokemusta lätkäkulttuurin suvaitsemattomuudesta tuo suorastaan kylmäävästi esille erotuomari Dre Barone: “Jouduin 17-vuotiaana todistamaan ampumavälikohtausta koulussani ja seisoin vain muutaman metrin päässä ampujasta. Silti siitä saamani trauma kalpenee jääkiekkokulttuurin minulle aiheuttaman trauman rinnalla”.

Myös kirjaan kerätyt tutkimukset kuvaavat lajikulttuurin ongelmia konkreettisesti. Teoksen sävy ei silti ole saarnaava – ongelmien toteamisen lisäksi niin haastateltavat kuin kirjailija esittävät myös ratkaisuehdotuksia.

Ja vaikka kirjan kantava teema on homoseksuaalisuus, ei seksin harrastamista kuvata sanallakaan. Keskiössä on ihminen tunteineen ja ajatuksineen eikä seksuaalisuuden yksi ilmenemismuoto.

Tätä ei voi liiaksi korostaa.

"Ulos kopista" (2022). Janne Puhakka & Risto Pakarinen. Johnny Kniga. 205s.

Pitkäaikainen JYP-kapteeni ja seuralegenda Juha-Pekka Hytönen päätti ammattilaisuransa perjantaina Ässiä vastaan Jyväskylän Hippoksella. Hytönen solmi jo aiemmin tammikuulle yhden päivän mittaisen sopimuksen JYPin kanssa, mutta juhlaottelu siirtyi yleisörajoituisten myötä.

Ottelu oli Hytöselle uran 810. runkosarjaottelu Liigassa, jokainen näistä on tullut JYP-paita päällä, ja tämä on myös seuran ennätys. Hytönen jäi myös vain kahden maalin päähän JYPin kaikkien aikojen maalintekijästä Risto Kurkisesta. 

Hytösen viimeisen ottelun draamankaari oli mieletön. Porilaiset johtivat ottelua jo kahdella maalilla, kunnes tilanteeseen sopivasti paikalle saapui supersankarin viittaan sonnustautunut Hytönen, joka rusikoi kiekon verkkoon. Hytösen maali herätti jo pieneen horrokseen vaipuneen jyväskyläläisyleisön, ja se sytytti myös koko joukkueen taistelemaan voitosta. JYP tuli lopulta tasoihin Rasmus Heljangon maalilla, ja yleisö räjähti lopullisesti, kun Braden Christoffer iski voittomaalin jatkoajalla.

Hytönen sai pelata viimeisen ottelunsa ansaitusti kapteenina. 40-vuotias Hytönen on kantanut C:tä yhteensä yhdeksän kauden ajan hurrikaanipaidoissa. Näihin kausiin sisältyvät seuran tärkeimmät saavutukset.

Hytönen on nostanut kaksi kertaa kapteenin roolissa Kanada-maljan harteilleen, sekä ainoana suomalaiskapteenina CHL-pokaalin. Tällä kaudella JYPin kapteenina on toiminut Tšekki-puolustaja Jan Ščotka.

Hytösen suuruudesta kertoo se, että jäähyväisottelussa häntä muistettiin ansaitusti monin tavoin. JYPin joukkue puki päällensä alkulämmittelyyn paidat, jossa oli selässä numero 15 ja nimi Hytönen. Mediakuutiolle ilmestyi ottelun jälkeen terveisiä entisiltä pelikavereilta.

Erityisesti jäi mieleen entisen joukkuekaverin Tuomas Pihlmanin kommentti, jossa hän kertoi, että JYPin menestysvuosina Hippos oli paha paikka pelata. Pihlmanin mukaan vastustajilta saattoi kuulua usein, että "Tuntuu, että Hytönen roikkuu edelleen selässä, vaikka ollaan jo Jämsän kohdalla menossa takaisin kotiin".  Myös fanit antoivat lämpimät jäähyväiset Hytöselle erilaisin tervehdyksin. Lisää juhlallisuuksia on lupa odottaa, sillä Hytösen paidan tulee nousta vielä joku päivä Jyväskylässä jäähallin kattoon.

Hytöstä juhlittiin viimeisen ottelunsa jälkeen.

Kuva © @PabloCassoSport

Jyväskyläläisten sankarin juhlaottelu näkyi myös piikkinä lippumarkkinoilla. JYPin korpivaelluksen aikana jäähallissa on ollut suurinpiirtein enemmän vapaita kuin varattuja jakkaroita, eikä tunnelma ole ollut entisensä.

Hytösen "paluu" toi tuulahduksen JYPin menestysvuosien tunnelmasta. Mielestäni jokaiselle läsnäolijalle teki hyvää poistua kotoaan uutisten ääreltä maailmantilannetta karkuun, vaikka olikin hyvin absurdia juhlia tällaisina aikoina.

Jyväskylässä syntynyt, kasvanut ja varttunut Hytönen on kulkenut seuran väreissä jo silloin, kun ne eivät olleet punainen, musta ja valkoinen. Hytönen muistelee JYPin YouTube-kanavalla ensimmäiseksi muistokseen seurasta JyP HT−Jokerit -finaalisarjan vuodelta 1992. Hän kertoo myös samaisella videolla olleensa myymässä jäätelöä katsojille junioriaikoinaan.

Kun vuodet ovat vierineet, Hytösen tuntevat nykyään kaupungissa kaikki, tosin eivät jäätelön myymisestä.

JYPin nykyisen päävalmentajan Jukka Ahvenjärven ensimmäiset muistot J-P:stä ovat pitkän ajan takaa. Jopa niin kaukaa, ettei suurin osa JYPin nykyisestä miehistöstä ollut edes syntynyt. Pitkän linjan valmentaja muistelee valmentaneensa Hytöstä ensimmäistä kertaa 90-luvun lopussa. Tuolloin Hytönen ratkaisi maalillaan JYPin nousun B-junioreiden SM-sarjaan.

Ahvenjärven mukaan Hytösen oli tarkoitus pelata juhlaottelusssa vain muutamia vaihtoja, mutta mieli muuttui, kun hän näki Hytösen otteet harjoituksissa. Hytönen kellotti lopulta JYPin repaleisessa kokoonpanossa yli 12 minuutin jääajan, joka on huippusuoritus siihen nähden, että mies ei ollut pelannut vuoteen jääkiekkoa.

Hytösen Liiga-ura alkoi 2000-luvun alkupuolella JYP-paita päällä, ja se päättyi JYP-paidassa. Hyökkääjä ei vieraillut välissä muissa Liiga-seuroissa, mutta hänelle kertyi kokemusta esimerkiksi yhden kauden verran Mestiksestä. Hytönen juhli Mestis-mestaruutta Mikkelin Jukureissa keväällä 2003. Tämän lisäksi hän pelasi vuoden KHL:ssä ja Itävallassa, sekä kolme vuotta Sveitsissä.

Hytönen on päässyt edustamaan urallaan myös Leijonia niin aikuisten kuin nuortenkin MM-kilpailuissa. Palkintokaapista löytyy alle 18-vuotiaiden maailmanmestaruus ja alle 20-vuotiaiden MM-hopea ja MM-pronssi.

Ikävä kyllä nykyisen jääkiekkobisneksen ilmapiirissä haistaa sen, että Hytösen kaltaisia seuraikoineita syntyy vähemmän ja vähemmän.

Jyväskyläläisten täytyy arvostaa niitä mustelmia, mitä alivoima-spesialistina toiminut Hytönen on JYPin eteen ottanut. Vaikka Hytönen ei tällä hetkellä haaveile valmentajan työstä, hänen jättämäänsä perintöä täytyy organisaatiossa kunnioittaa, jotta saamme vielä Suomen kaukaloihin lisää J-P Hytösiä.

Suomalaisessa urheilupuheessa mainitaan usein edunsaajat, yleensä viitaten rahapelijärjestelmämme hyötyjiin. Käsitteen voi kivutta laventaa koskemaan suomalaista jääkiekkoperhettä muutoinkin kuin Jääkiekkoliiton rahoituksen osalta – meillä on lukuisia etuoikeutettuja edunsaajia myös kansainvälisellä mittapuulla.

Suomalainen kiekkoilu on lähes puolentoista vuosikymmenen ajan saanut nauttia KHL:n tuomista eduista. Varsin tuottoisaa idänkauppaa on käyty niin yritys-, seura- kuin yksilötasollakin, se on tuonut hyvinvointia lajiyhteisölle.

Näkyvin osa ovat tietenkin venäläispalvelukseen siirtyneet urheilijat. Parisen sataa suomalaista pelaajaa ja valmentajaa, nykyisin myös naistähtiämme, on saanut vaurastua venäläisen kysynnän turvin. Nytkin parikymmentä suomalaista on jatkamassa kauttaan, vaikka suomalaisväritteinen Jokerit jätti leikin kesken.

Ylikansallinen Venäjän mestaruussarja tarjosi alkujaan lupauksena visiota eurooppalaisen jääkiekon uljaammasta tulevaisuudesta. Vuosien vieriessä KHL on osoittautunut enemmän ja enemmän ongelmalliseksi kenen tahansa itselleen rehellisen urheiluihmisen silmissä.

Jokunen itään suunnanneista sinivalkoisista edunsaajista on vuosien varrella varmasti puntaroinut uravalintojaan moraalisesti, kourallinen on palannut idästä lompakko täynnä synkkiä kokemuksia rahojen sijaan, mutta varsin moni on käynyt tienaamassa propagandaliigassa oman elämänsä kannata merkittäviä summia rahaa.

Rehellisyyden nimissä korostettakoon, ettei alkuperäisiä valintoja ole syytä suuremmin arvostella. Kiekkoveljet ja -siskot ovat tilipäivänsä ansainneet taidoillaan, kovalla työllään. Ja harva meistä kieltäytyisi niistä tarjouksista. Itsekin olisin luultavasti lähtenyt, jos itänaapurista joku joskus olisi tarjonnut puolen miljoonan euron vuosipalkkaa kirjoittamisesta.

Pukukoppikielen jälkeen rahan kieli on ammattiurheilijalle tärkein kommunikaation väline. Ammattilaisen tehtävä on elättää itsensä, mieluusti myös perheensä, jos sellaista on siunaantunut. Suomi-kiekon edunsaajat ovat tällä mittapuulla onnistuneet ruhtinaallisesti vientiponnisteluissaan.

Mutta ehkä nyt on takaisinmaksun aika, tai vähintään luksusveron perinnän paikka.

Viimeistään nyt jokaisen KHL-rahoilla elävän suomalaisen on aika miettiä tarkkaan perusteluitaan jatkaa idän herkkuapajilla.

Suomalaisten KHL-tähtien on vuosien varrella ollut luvattoman helppoa olla välittämättä siitä, mitä he rahoineen edustavat laajemmin katsoen. Se on minun ja muiden harmittomien urheilutoimittajien vika, olemme antaneet asian olla. Mutta viimeistään nyt jokaisen KHL-rahoilla elävän suomalaisen on aika miettiä tarkkaan perusteluitaan jatkaa idän herkkuapajilla.

Ja nimenomaan juuri nyt. Tovin päästä kaudet loppuvat, sopimukset päättyvät ja halukkaat taatusti pääsevät pidemmistäkin sitoumuksista eroon. Mutta sitä ennen jokainen hiljaisuuden päivä humisee kiusallisen kuuluvana vastuunkantoa odottavien korvissa.

"Jos ei joudu maksamaan mitään arvoistaan, ihmisellä ei ole arvoja, vaan tilanteeseen sopivia mielipiteitä, joilla kalastetaan halpaa suosiota", kirjoitti Jari Sarasvuo taannoin sosiaaliseen mediaan vastaavanlaisen asian tiimoilta. Ajatus pätee erinomaisen hyvin suomalaiseen jääkiekkoon .

Arvoilla on aina hinta. Ja ainoa tapa mitata arvoja ovat teot.

KHL:ää vahvasti tukeva Venäjän hallinto on koko kiekkoliigan historian ajan tehnyt urheilupolitiikan ohella kyseenalaista politiikkaa muilla saroilla. Nyt Venäjän hyökkäyssota Ukrainan maaperällä on käynnissä neljättä päivää, eikä ihmisyyttä ja perusarvojamme halventavia tekoja voi sivuuttaa enää kukaan. Ei edes suomalainen jääkiekkoilija, jonka teekupissa urheilu ja politiikka eivät normaalisti sekoitu millään.

Viisaat vanhemmat muistuttavat tuhlaajapoikiaan siitä, että kotiin voi aina palata. Suomalainen kiekkoperhekin ottaa omansa kotiin taatusti moittimatta (käymään kotona ennen seuraavaa ulkomaanpestiä), jos linnamme idän puoleisen sisäänkäynnin ovella kolkutetaan. Menneistä emme moiti, mutta tulevia valintoja arvioimme nyt tiukasti.

Lähtöpäätökset eivät varmasti ole helppoja, edes käytännön järjestelyjen tasolla. Loppukauden tilipäiviä menee sivu suun ja jo tienattujakin verirahoja jäänee venäläisen pankkisysteemin raunioihin. Mutta arvoilla on hintansa – ja arvojen kanssa samassa vaakakupissa on itsekunnioitus.

Tulkaa kotiin sieltä, sinivalkoiset sankarimme. Vielä on voitettavaa kaukalon ulkopuolella.

"Sitkeä pikku-Kärpät taisteli yhden pisteen isoveli-HPK:lta tuplaottelussa viikonloppuna".

Tuoltahan se näytti. Numerot olivat tasaisia, maaleja nähtiin vähän, mutta lopulta HPK oli selkeästi kaksikosta vahvempi. Näin ei voinut olla miettimättä, kun katseli Oulun menestysjoukkueen vaikeaa vieraspelisatsia Hämeenlinnassa erinomaisessa kunnossa olevaa kotijoukkuetta vastaan.

Oli aika vaihtaa päävalmentajaa. Kärppien pelissä ei ole ollut mitään, mikä kokonaisuutena lupailisi sen taistelevan mestaruudesta tämän kauden Liigassa. Jopa kokonaan pudotuspeleistä putoaminen on mahdollinen skenaario.

Mutta riittääkö tämä muutos?

Isokaan laastari ei aina paikkaa useampaa haavaa. Marjamäen lähtö kesällä voisi syöstä seuran uudelleen epävarmaan sekasortoon.

Kärpät toki luukuttaa nyt kaikilla sylintereillä. Aleksi Mustonen ja Miihkali Teppo siirtyvät Hämeenlinnaan, ja tilalle on huhuiltu KHL-tason pelaajia. Lauri Marjamäen vanavedessä taitaa olla kovia kavereita tulossa jo maanantaina. Todennäköisesti tuttuja.

Paatti kääntynee loppukauden osalta. Mutta mitä sen jälkeen?

2013 Kärpät oli vähän samanlaisessa tilanteessa. Juuri Marjamäki sai seurassa aikaan suursiivouksen, jonka ansiosta kaikki pienet asiat etenkin urheilulliselta puolelta laitettiin kuntoon. Ja peli. Kärpät kehittyi organisaationa sekä kypsyi kaukalossa sarjan dominointiin.

Marjamäen menestys ei seurannut häntä maajoukkueeseen asti, mutta Kärpät saa olla hänelle ikuisesti kiitollinen. Marjamäki nousi Bluesissa ja Kärpissä kaikkien aikojen suomalaisvalmentajien joukkoon.

Tälläkin kertaa on syytä optimismiin. Marjamäki laittanee kaukalotuotteen parempaan kuntoon. Mutta raa'asti tarkasteltuna nykyinen Kärpät on resursseihin nähden kummallisesti rakennettu. Tästä vastuuta on vieritettävä Harri Aholle ja Tommi Virkkuselle.

Mikä Lauri Mikkolassa vakuutti kaksikkoa niin, että hänet uskallettiin ottaa näin suuriin saappaisiin? Loputon luotto siihen, että juuri merkittävimmällä paikalla kaikki loksahtaa kohdalleen? Helppo ja kiva valinta taisi nyt pilata rakenteilla olleen liigavalmentajauran.

Kokoonpano huutaa ykkössentteriä. Sinne hankittiin jumboseurasta Antti Kalapudas. Kaikella hyvällä: alempien kenttien sentterisumaa ei pureta hankkimalla alempien kenttien senttereitä lisää.

Aatu Rädystä on kirjoitettu moneen kertaan. Toiston uhalla; vaikka syytä olisi pelaajassakin, seura voi vain hävitä päästäessään huippulupauksia menemään. Etenkin jos tilalle tuleva lupaus, ja joukko muita vastaavia pelaajia, purevat muutoksenkin jälkeen tuppea.

Pakisto on yllättävän heppoinen Topi Niemelän ollessa poissa. Kiekollisuutta puuttuu, vaikka pelimerkkejä on.

Voidaanko seuraa rakentaa siten, että tarvitaan kärkiluokan päävalmentaja paikkaamaan johdon jättämiä aukkoja? Isokaan laastari ei aina paikkaa useampaa haavaa. Marjamäen lähtö kesällä voisi syöstä seuran uudelleen epävarmaan sekasortoon. 

Niin, se peli. Mikkolan suurimmaksi riippakiveksi jäi se, että pelaaminen tasakentällisin ei kehittynyt. Syksyllä kokonaisuus näytti lupaavalta aihiolta, mutta etenkin avauspelaaminen jäi kovin yksiulotteiseksi, ja oli viimeiseen asti vaikeaa. Kärpät näytti kohtalaiselta, jos se pääsi lähtemään omista ilman painetta, mutta siniviivalla kärkkyminen meni hankalaksi paineen kanssa.

Hyökkäysalueelle meno ja siellä pysyminen olivat kuin vetistä perunamuusia ilman paistettuja muikkuja ja voita. Vaaralliset maalipaikat jäivät vähiin, ja voittoja tuli vain hyvän ylivoiman sekä maalivahtipelin ansiosta.

Odotan innolla Marjamäen muutoksia tasakentällisin pelaamiseen.

Kun Jokerien KHL-taipale päättyi Venäjän aloittamien sotatoimien myötä, päätyi helsinkiläisjoukkueen kapteeni Marko Anttila tuttuun ympäristöön Tampereelle ja Ilvekseen.

− On ollut puhetta aiemminkin. Haaveissa on ollut, että täällä saisi vielä pelata. Monen asian summa ja on hienoa, että se nyt tapahtui – vaikkakin erikoisen seurauksen takia. On mahdollista, että jatkan täällä, jos Jokereiden pelit eivät jatkukaan, Anttila toteaa ja muistuttaa, että hänellä on helsinkiläisseuraan sopimus ensi kaudeksi.

Jokereiden kevään KHL-taival päättyi Venäjän aloittaman Ukrainan-sodan myötä ja Anttila vapautui muiden muassa etsimään itselleen uuden pelipaikan. Ilves oli nopeasti hajulla entisen hyökkääjänsä palvelusten kanssa.

− Oli melkoinen viikko ja kaikennäköistä tapahtui. Pelit päättyivät Jokereissa ja se oli nopeasti selvää, että minulla oli yksi vaihtoehto. "Tillu" (Ilveksen urheilujohtaja Timo Koskela) oli nopeasti hereillä. Oli iso pettymys ja ikävä tilanne Jokereille. Pelihalut ovat kovat ja kiitos Ilvekselle, että pääsin hienoon porukkaan mukaan.

− Seitsemän vuotta taisin täällä olla. En varmaan pelaisi enää ilman Ilvestä. Tulin raakileena ja sain kehittyä täällä. Seurallani on iso paikka sydämessäni, Anttila kiittelee.

Leijonissa maailmanmestaruuden ja olympiakullan voittanut Anttila ei ole menestynyt vielä seurajoukkueissa.

− Seurajoukkuemestaruus on kovasti mielessä ja tämä on hieno mahdollisuus tavoitella sitä. En tunne pelaajia, mutta olen nähnyt heitä. Olen katsonut tiiviisti tuloksia ja seurannut, miten menee. Nyt pääsee lähempää katsomaan toimintaa.

Tupsukorvien kärkihyökkääjiin lukeutuva Petri Kontiola on Anttilalle maajoukkueesta tuttu pelaaja. Nähtäväksi jää, pelaako kaksikko yhdessä liigajäillä.

− En tiedä, hyväksyykö "Konna" minua siihen. Kaikki käy tähän tilanteeseen. Hienoa päästä pelaamaan. Soittelin Konnan kanssa, että nuoret pitävät meidät virkeänä, Anttila puheli.

Johtavaksi pelaajaksi myös Ilveksessä

Urheilujohtaja Koskelan mukaan Anttilan saaminen Tampereelle oli kohtuullisen helppo projekti, vaikkei se kaikista helpoin kuitenkaan. Molemmat osapuolet ilmaisivat selvästi omat kantansa ja yhteys syntyi.

− Tilanteet ovat muuttuneet ja puhelin on soinut. "Stretsi" (Anttila) teki selväksi, että hän tarttuu mahdollisuuteen. Hän oli ensimmäinen pelaaja, jonka halusimme tänne. Meillä on molemminpuolinen kunnioitus seuran ja hänen välillään, Koskela kommentoi.

Ilves-johdossa huomioidaan myös se, että Anttila on paitsi pelillisesti oiva lisä tamperelaisryhmään, hän on myös ihmisenä joukkueen etujen mukainen.

− Hän on persoonana miellyttävä ja helposti lähestyttävä. Tämä on joukkueurheilua ja muutokset koskevat muutakin kuin jään tapahtumia, esimerkiksi harjoituskulttuuriin. Tiesimme, että tämä vahvistaa kaikkea toimintaamme, Koskela toteaa.

Jokerien joukkue hajosi moneen suuntaan KHL-tien tultua ainakin tällä erää päätökseensä. Anttila kertoo, että KHL:n suomalaisten keskuudessa vallitsevat hämmennys ja epätietoisuus. Hän odottaa nyt kuitenkin ilolla pelejä Ilves-paidassa.

− Nokia Arena on mahtava, vaikken ihan vielä ole käynyt kuin kengät jalassa areenan puolella. Kaupunkikin on hienosti kasvanut siitä, mitä se oli silloin, kun viimeksi pelasin täällä. Haluan myös kotikisoihin, kuten moni muukin.

Tampereen uusi kiekkopyhättö onkin tänä keväänä Suomessa pelattavien MM-kisojen päänäyttämö.

Pelitapa ja numero muuttuvat

Anttila on tottunut pelaamaan viime vuosina numerolla 12, vaikka hän on uransa aikana pelannut myös muilla numeroilla. Ilveksessä hän saa tutun numeron joukkuekaveri Matias Mäntykiveltä.

− Numero 12 oli itselle ensimmäinen paita, jonka juniorina pistin päälle. Kiva, että Mäntykivi luopui siitä ja antoi minulle. En tiedä, mitä hänelle pitää ostaa.

Jokereilla oli oma tapansa pelata yhtenäistä jääkiekkoa ja niin on Ilvekselläkin. Anttila hyppää kaukaloon todennäköisesti jo tiistaina Sportia vastaan.

− Pelitavan muutos on haaste: Yritän toteuttaa sitä, miten joukkue pelaa. Hommia on edessä. Jääkiekko on sama peli täälläkin ja pyrin täyttämään ruutuni ja oppimaan joukkueen pelitapaa.

Hyökkääjä on seurannut vihreäkeltaisen kansan edesottamuksia alkukaudella. Ilves-kannattajille hänellä on erityisiä terveisiä.

− Jatkakaa samaan malliin. Mökissä on ollut hyvä meno. Antaa mennä vaan! Joukkueessa on mukavia jätkiä.

Ilveksen kokeneimpiin pelaajiin lukeutuva Anttila ei vielä ensimmäisissä harjoituksissaan tavannut kaikkia joukkuekavereitaan.

− Muutamat oli ansaitulla lepopäivällä. Kaikki tunnistivat minut, mikä on positiivista.