Jatkoerä 6/2021 – Mahdoton tehtävä Montrealissa

Ihminen on luotu leikkimään. Luovana olentona ihminen on kautta olemassaolonsa keksinyt erilaisia tapoja viettää joutoaikaansa erilaisten pelien ja hauskuutusten muodossa. Huippu-urheilunkin juuret liittyvät ihmisen sosiaaliseen tarpeeseen ja kekseliäisyyteen. Vaikka lajit muuttavat ulkoisesti muotoaan, sisimmässään mikään ei ole muuttunut.

Ala-asteaikojen jälkipuolelta on jäänyt eläviä, kenties kuitenkin jo ajan kultaamia muistikuvia pari vuotta vanhemmasta kaverista, jota pidettiin ikätasonsa huippulupauksena. Hän pelasi paikallisen lätkäjengin E-junnuissa ja oli kuulemma kova tekijä jäällä.

Eikä mitään kuulemma – hän oli aidosti paljon edellä ikätovereitaan; olisi pärjännyt vanhempien poikien porukassa mennen tullen. Pääsin sattumalta näkemään hänen matsinsa naapurikylän jäähallissa syksyllä kerran.

Jätkän repertuaariin kuului näyttäviä peippauksia, selän takaa lähteviä lättysyöttöjä ja leikittelymäisiä viimeistelyjä läpiajoista kuin Peter Forsberg. Hän mätti hattutempun, ja yritti neljättä täysosumaansa ilmaveivillä aikana, jolloin sitä kutsuttiin vielä lacrosse-maaliksi. Sillä kertaa kiekko karkasi lavasta.

Seuraavan matsin ottelun ykköstähti katseli viltistä.

E-junnuja valmensi eräs vanhan liiton mies – vaativa ja suorapuheinen Pauli Tiainen (nimi muutettu), joka osasi myös antaa arvoa niille, jotka laittoivat itsensä likoon. Lisäksi kuuliaisuus ja yhtenäisyys olivat Paulille kaikki kaikessa.

Ottelun jälkeen penkitetyn huippujunnun lätkäfaija otti Paulin puhutteluun, ja keskustelun ydin oli muistaakseni tällainen:

– Jääkiekko ei ole mitään leikkiä, Pauli totesi.

– Mitä se sitten muka on 12-vuotiaille?

– Sitä mitä aikuisillekin: työtä ja kilpailua.

Kilpailullisuus oli kertosäe Paulin valmennusretoriikassa. Nämä olivat viimeisiä aikoja, jolloin autoritääriset valmennusmetodit saattoivat kukoistaa. Ihmis- ja yksilökeskeinen johtajuus sekä tasapäistävä Nuori Suomi 'kaikki pelaa' -kampanjoineen odottelivat jo kulman takana.

Nykypäivän juniorikiekkoilu (tai nuorten urheilu ylipäätään) on hyvin erilaista kuin yli kaksi vuosikymmentä sitten. Kokonainen sukupolvi on kokenut paradigman muutoksen.

"Urheilun pitää olla leikkiä ja iloa riippumatta siitä, oli se sitten junioritoimintaa, kuntoilua tai ammattiurheilua. Ihmisen on paras tehdä jotain sisäisestä tahdostaan. Tahtoa tarvitaan, jos aikoo päästä maailman huipulle, mutta ikinä ei saa unohtaa sitä, että pohjimmiltaan urheilu on leikkiä", pohti aikoinaan suunnistusvalmentaja Torsten Smedslund Aikalisä-kirjassa (2004).

2010-luvun puolivälin ympärillä läpilyönyt 90-luvun sukupolvi on saanut kasvaa otollisessa urheilukulttuurissa. Siinä ovat yhdistyneet oivallisesti ymmärrys huippujääkiekkoilun pelillisestä ja fyysisestä vaatimustasosta sekä luontevan rento henkinen ehjyys. Kentällä on mahdollista nauttia pelaamisesta korkeimmalla tasollakin.

Patrik Laine, Jesse Puljujärvi tai Anton Lundell eivät Pauli Tiaisen kokoonpanossa olisi kovin suurta vastuuta saaneet F- tai E-junioriaikoina.

Nykyään ei juniorikiekkoilun enää liitetä mielikuvia kilpailullisuudesta tai työnteosta. Nykyään puhutaan kokemuksellisuudesta, yhteisöllisyydestä ja positiivisuudesta. Epäonnistumista ei tarvitse pelätä: ne ovat oppitunteja. Harhasyötöstä ei pelaajaa pistetä juoksemaan viivoja tai punnertamaan, vaan kehotetaan pohtimaan, mitä olisi voinut tehdä toisin – kunnes vaihtoehtoisetkin ratkaisut tulevat selkäytimestä.

Hampaat irvessä puurtaminen on yhtä vahingollista pelaajan kehityksen kannalta kuin kaiken lyöminen lekkeriksi vapaavaihde-moodissa. Kultainen keskitie on kliseisyydestään huolimatta nimensä veroinen likimain kaikilla elämän osa-alueille. Monet ovat löytäneet oman paikkansa maailmassa urheilun parista, mutta se ei saa olla elämää suurempi asia.

Kaudella 2021−2022 Mestiksen sijoille 11−14 jääneet joukkueet pelaavat Suomi-sarjan kahden parhaan joukkueen kanssa karsintasarjan.

Kuuden joukkueen karsintasarjassa on tarjolla vain kaksi paikkaa Mestikseen kaudelle 2022−2023. Täten Mestis-joukkueiden lukumäärä tippuu nykyisestä 14:stä 12:een.

Muita merkittäviä muutoksia sarjajärjestelmään ei tule. Mestiksessä pelataan ensi kaudella 52 runkosarjaottelua per joukkue.

Pudotuspelit viedään läpi entiseen tapaan kymmenen parhaan kesken.

MM-kisojen alkulohkot päättyivät, kun kaikki 16 joukkuetta saivat pelatuksi viimeisetkin omista seitsemän kamppailua sisältäneistä urakoistaan. Keskiviikon välipäivän jälkeen alkaa taistelu kohti maailmanmestaruutta pudotuspelikaavion mukaisesti alkaen puolivälieristä.

Alkulohkon otteluissa nähtiin toinen toistaan mieleenpainuvampia hetkiä ja koettiin mitä ihmeellisimpiä ilmiöitä. Jatkoajan MM-kisatoimitus kasasi kertauksena niistä viisi.

Kazakstanin jymy-yllätys kalkkiviivoilla kumoon

Kovalla tunteella ja sitkeydellä esiintynyt ryhmä voitti matkan varrella isompiaan − muun muassa Suomen voittomaalikilpailussa. Maalivahti Nikita Bojarkin nousi pienimuotoiseksi ilmiöksi.

Kazakstanin unelma puolivälieräpaikasta kariutui, kun se ei onnistunut voittamaan viimeisessä ottelussaan Norjaa. Toisaalta joukkueen matkalle mahtui myös 11 osumaa Italian verkkoon, mikä jätti varmasti monelle korvamadoksi maan maalilaulun.

Iso-Britannian ihmemies takoi maaleja

Nuori Liam Kirk painoi alkusarjaan seitsemään otteluun yhtä monta maalia. Lisäksi hyökkääjä kirjautti tililleen kaksi syöttöpistettä, yhteissaldoksi tullen siis yhdeksän pistettä.

Kirkin tulevaisuus on varmasti kirkas, vaikka Iso-Britannian taival jääkiekkomaailman huipulle maana saattaisi olla hieman kivisempi.

Ruotsin putoaminen

Ojdå! Jättestor katastrof. Tre Kronor jäi kokonaan ulos pudotuspelivaiheesta. Joukkueen peli yski koko turnauksen ajan, eikä päävalmentaja Johan Garpenlöv saanut ryhmäänsä toimimaan.

Ruotsin kisojen lopputulos vaatinee paljon diskuteeraamista.

Kuva © Samuli Huikuri

Lisäksi Ruotsin turnausta varjostivat loukkaantumiset, kun sekä Carl Klingberg että Nils Lundkvist joutuivat jättämään pelit kesken.

Kanadan šokkialku

Kolmen tappion jälkeen vaahteralehtipaidat joutuivat taistelemaan tosissaan välttääkseen historiansa ensimmäisen karsiutumisen puolivälieristä. Kanada ei vakuuttanut missään vaiheessa, vaikka Andrew Mangiapanen mukaantulo piristikin heitä hieman.

Jääkiekon mahtimaa pääsi lopulta jatkoon alkulohkojen päätöspäivän pelien mentyä heidän kannaltaan sopivasti ristiin. Kanadalla on edessään iso haaste NHL-nimillä vahvistunutta Venäjää vastaan.

Kanada selvisi juuri ja juuri puolivälieriin.

Kuva © Samuli Huikuri

Päätöspelin yleisön riemu

Kun MM-areenoille sai kesäkuun ensimmäisestä päivästä alkaen ottaa yleisöä, toiveet tunnelman muuttumisesta alkoivat elää. Tiistaipäivä alkoi melko hiljaisesti Suomen ja Kanadan kohtaamisella, kun katsomossa oli kolme katsojaa.

Illan päätti kuitenkin jännittävä Latvian ja Saksan välinen mitttelö, jota seurasi paikan päällä liki tuhat ihmistä. Isäntämaa joutui ottelun päätteeksi pettymään, sillä sen turnaus päättyi tappion myötä alkulohkoon.

Muutama vuosi sitten kiekkomaailmassa kuohui, kun vuoden 1986 ykkösvaraus ja kauteen 2000–01 uransa lopettanut Joe Murphy löydettiin vaeltelemassa kodittomana pitkin pikkukaupunki Kenoran katuja – seurasi uutisia, haastatteluja ja jopa videodokumentti.

Loppuvuodesta 2020 Murphyn käänteisiin perehtynyt TSN:n tutkiva journalisti Rick Westhead julkaisi kirjan ”Finding Murph: How Joe Murphy Went From Winning a Championship to Living Homeless in the Bush”, jossa entisen supertähden ja Stanley Cup -voittajan tarina pengotaan viimeisiä kiviä myöden.

NHL-uran aikana päähän kohdistuneet iskut, epäillyt mielenterveysongelmat, päihde- ja muut riippuvuudet sekä muut elämänhallinnan ongelmat saavat tilaa Murphyn tarinassa, mutta samat haasteet ovat koskettaneet lukuisia muitakin NHL-pelaajia, joten kirjan fokus siirtyy NHL:n vastuuseen – tai sen välttelyyn – pelaajistaan.

Arviota varten toimittaja kuunteli teoksen äänikirjana.

Tutkiva journalisti Westhead on koonnut kirjaan valtavasti sekä kokemuksia että faktaa.

Kuva © HarperCollins Publishers

Poikkeuksellinen pelaaja, poikkeuksellinen tarina

1980-luvun NHL:ää dominoivat ilmiömäiset supertähdet Wayne Gretzky ja Mario Lemieux, mutta Murphyä verrataan kirjassa toistuvasti pelikäsitykseltään Gretzkyyn ja kuvataan tuon aikakauden yhdeksi nopeimmista luistelijoista. Murphy oli myös ensimmäinen Yhdysvaltain yliopistosarjasta varaustilaisuuden ensimmäisenä valittu pelaaja.

Murphyn asenne ja työmoraali eivät NHL-uran ensivuosina olleet samalla tasolla lahjakkuuden kanssa, mikä johti vaikeuksiin hänet varanneen Detroit Red Wingsin kanssa. Reilut kolme vuotta Red Wings -organisaatiossa sujuivat enimmäkseen AHL:ssä – Murphy ei ollut tyytyväinen rooliinsa eikä kohteluunsa, ja seurajohto sekä media alkoivat pitää ykkösvarausta floppina.

Siirto Edmonton Oilersiin kaudella 1989–90 kuitenkin käänsi Murphyn uran suunnan. Kevät päättyi mestaruuteen, ja peli-ilonsa löytänyt hyökkääjä iski 22 pudotuspeliottelussa 6+8, kun 62 runkosarjapeliä Oilers-paidassa oli tuottanut 25 pistettä.

Unohdetun NHL-tähden nostaminen valokeilaan ja saattaminen avun piiriin on jo kulttuuriteko sinänsä, mutta vahvimmillaan "Finding Murph" on osoittaessaan sormella NHL:n virheitä ja heiluttamalla toisella kädellä todistenippua.

Murphystä kasvoi Oilersille kärkihyökkääjä, ja palkkojen tultua julkisiksi Murphyn ja muiden tähtien ansiot lähtivät jyrkkään nousuun.

Ensimmäinen kokonainen Oilers-kausi 1990–91 kuitenkin muutti Murphyn koko elämän suuntaa, kun entinen seurakaveri Red Wings -vuosilta Shawn Burr taklasi hänet rajusti laitaan. Murphy löi päänsä, mutta pelasi ottelun loppuun, kuten tuolloin oli tapana.

Kuvaavaa Murphyn tilassa taklauksen jälkeen oli, että päästessään myöhemmin samassa pelissä läpiajoon taitava hyökkääjä laukoi kiekon kulmaan eikä maalia kohti, koska ”näkökentässä oli useita maaleja”.

Päävamma ei jäänyt uran ainoaksi, ja haitallisia lieveilmiöitäkin alkoi kasaantua. Murphyn käytös muuttui impulsiivisemmaksi, hän oli selvästi aiempaa ärtyneempi ja alkoi käyttää päihteitä enenevissä määrin – kannabiksen käytöstä kirjassa tosin oli maininta jo nuoruusvuosilta.

Erityisesti rahankäytössä Murphyllä oli isoja ongelmia: paitsi, että hän teki impulsiivisesti kalliita ja lyhytjänteisiä ostoksia hän myös hävisi valtavan määrän rahaa esimerkiksi uhkapeleihin ja epäonnistuneisiin sijoituksiin.

Murphyn NHL-uran tienesteiksi arvioidaan noin 20 miljoonaa dollaria, eikä säästöön jäänyt mitään.

Murphy pääsi maistamaan voittamisen makeutta Oilersissa vuonna 1990. Stanley Cupia pitelemässä kapteeni Mark Messier.

Kuva © Getty Images

Armotonta hiillostusta NHL:n toiminnalle

Lähes saman tien saatuani kuunneltua Murphystä kertovan kirjan loppuun NHL:n komissaari Gary Bettman julkaisi päätöksensä Nazem Kadrin pelikieltovetoomukseen, jossa väitetään, ettei päätös perustu ”selvään ja vakuuttavaan todistusaineistoon”. Bettman perustelee päätöksessään todistusaineiston puolesta ja pitää kurinpitopäätöksen ennallaan.

Samasta ilmiöstä on kyse myös ”Finding Murph” -kirjassa. Westhead käy läpi kymmeniä NHL:n päävammatapauksia 60-luvulta alkaen, muiden lajien vastaavia löydöksiä samassa mittakaavassa ja täydentää pääosumien ja pitkäkestoisten aivovammojen yhteyden puolesta puhuvaa todistusaineistoaan lukuisilla neurologien ja muiden asiantuntijoiden lausunnoilla.

Tämän kaiken jatkoksi on haettu useita Bettmanin lausuntoja, joissa hän juristin ammattitaidolla ja täsmällisyydellä muotoilee, että hän ei ole saanut tietoonsa kiistatonta näyttöä, että aivovammojen ja päähän kohdistuneiden iskujen välillä olisi yhteys.

Murphyn inhimillisestä tragediasta innoituksensa saanut kirja sisältää juuri sitä selvää ja vakuuttavaa todistusaineistoa, kuinka toistuvat osumat päähän vaurioittavat aivoja rakenteellisesti ja vaikuttavat tuhoisasti ihmisen käytökseen. Kirjassa mainitaan jopa tutkimuksia, joiden löydöksissä jääkiekossa tapahtuvat iskut päähän ovat vahingollisempia kuin nyrkkeilyssä tai amerikkalaisessa jalkapallossa.

Jo näissä perustelluissa väitteissä olisi NHL:lle riittämiin hävettävää ja skandaalin ainesta, mutta vielä pöyristyttävämpiä ovat kokemukset seurojen lääkäreiden toiminnasta. Murphy muistelee nähneensä lääkärin olevan joukkueen mukana pelissä ensimmäistä kertaa viimeisenä vuotenaan Washington Capitalsissa.

Lisäksi Westhead oli saanut haastateltua omalla nimellään entistä Toronto Maple Leafsin lääkäriä, jonka työsuhde oli päätetty äkillisesti ja kertomatta syytä, kun kyseinen lääkäri oli halunnut tehdä parannuksia pelaajien turvallisuuteen.

Miljardibisnestä pyörittävän NHL:n toimet päävammojen ennaltaehkäisemiseksi ja paremman hoidon järjestämiseksi ovat ristiriitaisia ja epäselviä: kurinpidon ratkaisuissa ei ole logiikkaa, ja komissaari Bettman ei huomioi asiantuntijalausuntoja.

Vuosia kadulla asunut ja päihde- sekä mielenterveysongelmista kärsinyt Murphy sen sijaan osaa nimetä yksinkertaiset ja konkreettiset keinot pelaajien turvallisuuden parantamiseksi: aivovammatutkimuksen rahoittaminen, sanktiot seuroille, jotka eivät noudata sopimusta neurologisista lähtötasotesteistä ja ulkopuoliset neurologit päättämään seurojen lääkäreiden sijaan pelaajan paluusta jäälle aivotärähdyksen jälkeen.

Murphyn inhimillisestä tragediasta innoituksensa saanut kirja sisältää juuri sitä selvää ja vakuuttavaa todistusaineistoa, kuinka toistuvat osumat päähän vaurioittavat aivoja rakenteellisesti ja vaikuttavat tuhoisasti ihmisen käytökseen.

Uuvuttava mutta palkitseva kirja

Murphyn tarina kaikkine käänteineen olisi ollut itsessään riittävä kirjaksi – itse asiassa esimerkiksi Murphyn läheisten näkökulma jää muutoin laajassa kirjassa ällistyttävän vähäiseksi. ”Yksittäisestä yleiseksi” on toimiva periaate, ja tutkivan journalistin pedanttisuudella Westhead on kerännyt kirjaansa valtavasti materiaalia, jolle kaikelle on sinänsä paikkansa.

Ongelmana on kuitenkin infoähky ja monen kiinnostavan nyanssin hukkuminen isoon kokonaisuuteen.

Varsinkin kuunneltuna faktoja, kuten vuosilukuja ja nimiä, vyöryy tajuntaan jopa liiallisesti. Lisäksi Murphyn näkökulmasta tapahtumia käydään läpi vahvasti tunne edellä: uran alkuvuosia leimaa turhautuminen ja jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne, myöhemmin kuvioon tulevat päihteet, kivut, sekavuus ja hyvin toisenlainen ulkopuolisuus.

Yleistä NHL-historiaa kirjassa on valtaisasti, ja eritoten Murphyn ura perataan läpi tiheällä kammalla – haastateltujen joukossa on lukuisia entisiä valmentajia ja pelikavereita. Olen seurannut aivotärähdys- ja CTE-uutisointia mielestäni kattavasti, mutta kirjaan oli kaivettu sekä vanhoja että tuoreempia esimerkkejä, jotka eivät olleet tulleet aiemmin vastaan.

Unohdetun NHL-tähden nostaminen valokeilaan ja saattaminen avun piiriin on jo kulttuuriteko sinänsä, mutta vahvimmillaan ”Finding Murph” on osoittaessaan sormella NHL:n virheitä ja heiluttamalla toisella kädellä todistenippua.

Mitä laajemmalle kirjaan koottu tieto leviää, sitä vaikeampi NHL:n on kiistää päähän kohdistuneiden iskujen vahingollisuutta.

”Finding Murph: How Joe Murphy Went From Winning a Championship to Living Homeless in the Bush” on tilattavissa fyysisenä kirjana esimerkiksi Suomalaisen ja Amazonin valikoimista ja löytyy äänikirjana ainakin BookBeat- ja Nextory-palveluista.

Rick Westhead (2020): ”Finding Murph: How Joe Murphy Went From Winning a Championship to Living Homeless in the Bush”. HarperCollins Publishers. 10t32min.

Koronaviruspandemia on lyönyt leimansa 2021 miesten jääkiekon MM-kisoihin. Latvian Riiassa kiekkoiltava turnaus on muutamaa peliä lukuun ottamatta pelattu tyhjille katsomoille.

Kalervo Kummola toteaakin, että hiljaisuuden takia esimerkiksi Suomen puolivälieräkin saattoi olla jännittävämpi seurattava televisiosta kuin paikan päältä Riika-areenalta.

− Kärsimme monen miljoonan tappiot, koska joudumme osallistumaan kuluihin. Toisaalta ymmärrän ja toisaalta en. Tämä Latvian pääministeri (Krišjānis Kariņš) on ollut vähän meidän (Krista) Kiuru tässä. Ei ole paljon venymistä tapahtunut, Kummola harmittelee.

Järjestelyt MM-kisakaupungissa ovat kuitenkin sujuneet mainiosti. Tehdyistä 6 000 koronatestistä ei ole löytynyt yhtäkään positiivista tulosta. Myös puitteet saatiin kasaan hienosti.

− Kiitos suomalaisille Vierumäen pojille ja muille, jotka ovat tänne tuon toisen kentän tehneet. Se oli ennen kisoja suurin epäilyksen aihe ja jäätä on kehuttu kovasti.

Kisat pois Valko-Venäjältä

Tämän vuoden MM-turnaus piti alun perin järjestää Latvian ja Valko-Venäjän yhteisprojektina, mutta Kansainvälinen jääkiekkoliitto päätti vetää pelit pois Aljaksandr Lukašenkan diktaattorin elkein hallitsemasta maasta.

− Jokainen on sitä mieltä, että oli oikea ratkaisu jäädä kokonaan tänne Latviaan. Sen jälkeen, kun päätimme olla lähtemättä Valko-Venäjälle olivat vaihtoehtoina myös Tanska tai Bratislava. Vallitsevassa koronatilanteessa kahden maan kisat olisi ollut hankala järjestää, Kummola toteaa.

Valko-Venäjän lippu koki muutoksen MM-kisakaupunki Riiassa.

Kuva © Samuli Huikuri

Riiassa järjestetään myös IIHF:n konferenssi, jossa järjestäydytään kahden käytännössä pelaamatta jääneiden talven jälkeen uudelleen.

− Palaamme normaaliin päiväjärjestykseen. Elokuussa ovat naisten kisat ja kuun lopulla kolmella paikkakunnalla viimeiset olympiakarsinnat. Menen itse Oslon-turnauksen johtajaksi.

MM-jääkiekkoa Suomessa vuoden kuluttua

Kummola on mukana myös MM-kotikisoissa 2022 roolinaan järjestelytoimikunnan varapuheenjohtaja. Hän lähtee siitä, että Suomen kisoissa eletään normaalia elämää. Myös Tampereen uuden areenan on määrä valmistua aikataulussaan.

Kuva UROS Live -areenan rakennusprosessin alkuvaiheilta.

Kuva © Saana Hakala

− Minäkin olen sitä yrittänyt 20 vuotta saada pystyyn ja nyt se saadaan. Minullakin oli oma roolini hankkeessa, kun neuvottelin valtionrahoituksesta. Areena tuo Tampereelle kansainvälisyyttä, konsertteja ja maailmantähtiä, Kummola hehkuttaa.

MM-kisat pelataan ensi vuonna Tampereen UROS Live -areenalla sekä Helsingissä Hartwall Arenalla. Nähtäväksi jää, lähteekö Suomi hallitsevana maailmanmestarina myös vuoden 2022 turnaukseen.

Nick Paul räjäytti Kanadan riemun Riian MM-kisojen loppuottelun jatkoerässä. Maailmanmestaruus oli ratkennut. Vaahteralehtipaitojen sankari sahasi Suomen puolustuksen halki Connor Brownin kanssa ja laittoi kiekon verkkoon ohi Jussi Olkinuoran.

− Annoin Brownille kiekon ja hyviä asioita alkoi tapahtua. Adrenaliini otti vallan, kun joukkue ryntäsi kentälle. Joka kerta, kun edustaa Kanadaa, sitä haluaa voittaa mestaruuden − laittaa kuorrutuksen kakkuun, ratkaisija Paul tunnelmoi.

Joukkueen kapteeni Adam Henrique kertasi sitä, kuinka joukkue kasasi itsensä paljon jäähyjä sisältäneen ensimmäisen erän jälkeen.

− Rauhoituimme ja pelasimme sen jälkeen koko ajan paremmin. Oli tärkeää tietää, miten Suomi pelaa, he pelasivat järjestelmällisesti, analysoi Henrique, joka oli häviämässä MM-kultaa 2019.

Henrique pääsi nostamaan mestaruuspokaalia ensimmäisenä.

Kuva © Samuli Huikuri

Finaali eteni jatkoerään tasatilanteessa 2−2. Maxime Comtois'n mukaan joukkue ei valmistautunut ratkaisun hetkiin millään tavalla poikkeavasti.

− Aloitimme turnauksen kolmella tappiolla. Ajattelimme, että koska teimme sen jo Venäjää vastaan, niin teemme sen nytkin.

Anaheim Ducks -hyökkääjä oli innoissaan siitä, kuinka etukäteen paikallismediassa häviämään tuomittu joukkue nousi mestaruuteen.

− Kun joukkueemme julkistettiin, meille ei annettu mahdollisuutta voittoon. Osoitimme epäilyt vääriksi vastoinkäymisten kautta. Kanadan maajoukkueessa on aina pelattava parhaimmillaan ja tässä turnauksessa teimme niin Saksa-ottelusta lähtien.

Myös päävalmentaja Gerard Gallant totesi myös, että ajatteli joukkueen nousun alkaneen juuri Saksaa vastaan, vaikka vielä sen kamppailun Kanada hävisikin. Vaahteralehtipaitojen voittokulku riitti sittemmin kultaisiin mitaleihin asti.

− Olimme tosi lähellä pudota ja lopulta voitimme Venäjän, Yhdysvallat ja Suomen, jotka olivat turnauksen parhaita joukkueita.

Päävalmentaja Gallant mestaruuspokaalin kanssa.

Kuva © Samuli Huikuri

Kanadan luotsi kehaisi Leijonia tiukan finaalivastuksen antamisesta.

− Tämä oli kova ottelu. Suomi pelasi todella hyvin ja haluan nostaa heille hattua, Gallant sanoi.

Turha surkutella sen enempää, Leijonien MM-turnaus oli kokonaisuutena erittäin hieno ja odotukset jopa ylittyivät – tällä kertaa vain tuuri ja sattuma ei ollutkaan Suomen puolella ratkaisevalla hetkellä.

Ajatusleikkinä toinen perättäinen MM-kulta olisi ollut jo vähän liikaa makeaa mahan täydeltä. Niin ylivoimainen joukkue Suomi ei ole ollut, jos mietitään nyt päättyneitä ja edellisiä kisoja.

Sunnuntain finaalitappio voikin olla tulevaisuutta silmällä pitäen positiivinen asia, sillä edessä siintää suomalaisen jääkiekkohistorian tärkein yksittäinen kausi.

NHL-pelaajat tulevat tekemään paluun olympiakaukaloihin helmikuussa Pekingissä ja kauden päätteeksi MM-karnevaali saapuu Tampereen uuteen areenaan, toivon mukaan mökki on ahdettu täyteen.

Viime vuosien kultasateesta huolimatta kirkkaimmat kruunut puuttuvat Suomen maajoukkueiden kunniataulusta. Kyseessä ovat voitto parhaiden pelaajien turnauksessa sekä miesten MM-kulta kotikisoissa.

Viime vuosien kultasateesta huolimatta kirkkaimmat kruunut puuttuvat Suomen maajoukkueiden kunniataulusta.

Olen melko varma siitä, että Leijonien lähtökohdat olisivat olleet paljon vaikeammat kumpaankin turnaukseen, jos se olisi nyt ottanut toisen maailmanmestaruutensa putkeen.

Nyt Suomen ei tarvitse olla kaikkien tähtäimessä oleva tuplamestari, jota pidettäisiin suurena ennakkosuosikkina. Siitäkin huolimatta, vaikka varsinkin parhaiden pelaajien turnauksessa Leijonien pelaajamateriaali olisi yhä heikompi kuin kärkimailla.

Hopea jättää myös paljon enemmän saavutustarvetta ensi kaudelle. Kyseessä on Jukka Jalosen tällä erää viimeinen kausi leijonakäskijänä, ja hänellä on varmasti kovat tavoitteet varsinkin Pekingiin – ihan jo miehen NHL-unelmaa ajatellen.

Ja mikäs olisi sen parempaa kuin huipentaa huima ura maajoukkuevalmentajana mestaruuteen, jollaista ei olla vielä Suomen kiekkohistoriassa nähty.

Pekka Rinne valittiin NHL:n kauden 2020−21 King Clancyn muistopalkinnon (engl. King Clancy Memorial Trophy) saajaksi. Suomalaismaalivahti oli mukana perustamassa syöpärahaston yhdessä entisen Nashville Predators -kapteeni Shea Weberin kanssa.

Rahaston tarkoituksena on kerätä varoja Monroe Carrell Jr.:n lastensairaalalle Vanderbiltissä ja lisätä tietoisuutta syöpätutkimuksesta. Rahastoon on sen perustamisen jälkeen kerätty jo kolme miljoonaa dollaria. Rinteen todettiin tehneen myös monia muita tekoja yhteisönsä eteen.

Pekka Rinne is a @PredsNHL franchise icon for his sparkling playing career on the ice and for his unwavering commitment through the years to improve the lives of so many in Middle Tennessee. #NHLAwards #NHLStats: https://t.co/NtlJVwp8yk pic.twitter.com/rO0SaGlcBz

— NHL Public Relations (@PR_NHL) June 15, 2021

"We mean business" – olemme tosissamme menestymisen suhteen, linjasi Montreal Canadiensin GM Marc Bergevin jo ennen kauden alkua perustellessaan panostuksia pelaajahankintoihin. Bergevin totesi vielä täsmällisemmin joukkueensa olevan pudotuspelejä varten rakennettu. Canadiens hankki kokemusta voittamisesta, tehoja sekä fyysisyyttä ja ennen kaikkea leveyttä miehistöönsä.

Selvästä suunnitelmasta ja sen toteuttamisesta huolimatta Canadiens ei ole missään vaiheessa saanut osakseen menestymiseen uskovia arvioita. Nyt joukkue on kuitenkin Stanley Cup -finaalien kynnyksellä.

Miten tässä näin kävi? Juha Oinonen ja Jani Mesikämmen pohtivat, millä eväin Canadiens on uhmannut odotuksia kerta toisensa jälkeen.

Sanojen mittainen suunnitelma

Jani Mesikämmen: Erikoisinta epätodennäköisessä voittokulussa on se, että joukkue on lopulta elänyt todeksi täsmälleen sen, mitä Marc Bergevin hahmotteli. Pitkäaikainen Habs-pomo onnistui häkellyttävällä tarkkuudella täsmähankinnoissaan. Pudotuspelit ovat osoittaneet joukkueessa olevan luvattua leveyttä ja voittamisen kulttuuria: Tyler Toffoli ja Josh Anderson ovat olleet korvaamattomia, Jake Allen kantoi joukkuetta Carey Pricen levätessä tai ollessa toipilaana ja kenties merkittävin yksittäinen lisäys on ollut koko kauden vuorenvarmasti isoilla minuuteilla alakerrassa luutinut Joel Edmundson.

Suureen suunnitelmaan oli silti vaikeaa uskoa, kun Canadiens lipsui tappioiden tielle ja pelilliseen kaaoksen. Valmentajavaihdos ei äkkiseltään näyttänyt tuovan tulosta ja siirtotakarajalla vielä muiden kokeneiden Stanley Cup -voittajien rivistön jatkeeksi hankittu puolikuntoinen Eric Staal näytti olevan täysi katastrofi. Runkosarjan lopulla kirjasin itsekin julkiseksi arvion, jonka mukaan kaunis ajatus oli hiipunut sekasotkuksi. Sitten tapahtui jotain.

Juha Oinonen: Kauden alkaessa löysin Canadiensista paljon hyvää, mutta kokonaisuus tuntui jäävän etenkin Toronto Maple Leafsin varjoon. Toffolin reilun neljän miljoonan dollarin sopimus osoittautui yhdeksi palkkakattoajan parhaista, ja muutkin hankinnat täyttivät paikkansa.

Canadiensin kohdalla kiinnitin jo edellisellä kierroksella Winnipeg Jetsiä vastaan huomiota siihen, kuinka leveällä rintamalla − erityisesti hyökkäysketjujen osalta − joukkue pelaa. Eric Staalin johtaman nelosketjun peliaika jää muita vähäisemmäksi, mutta panos hyökkäyssuuntaan on ollut arvokasta.

Toffoli on Canadiensin kiistaton ykköstykki, mutta jokaisessa ketjussa on ratkaisupotentiaalia. Andersonin, Jesperi Kotkaniemen ja Paul Byronin muodostama kolmikko on nyt noussut ratkaisevaan osaa Golden Knightsia vastaan.

Canadiens ei ole missään vaiheessa saanut osakseen menestymiseen uskovia arvioita.

Mesikämmen: Tämäkin on tarkemmin ajatellen asia, jonka Bergevin erityisesti linjasi kauden alkuvaiheissa. Joukkuetta ei rakennettu yksittäisten supertähtien varaan, vaan jokseenkin poikkeuksellisesti nimenomaan haettiin tasavahvaa miehistöä, jossa heikot lenkit ovat harvassa. Runkosarjassa asetelma ei näyttänyt toimivan, siksi kritiikille oli perustellut syynsä.

Kun hädin tuskin pudotuspeliriman yli kompuroinut joukkue löysi todellisen luonteensa pudotuspelien alettua, jälki on ollut kiehtovaa. Kaunis ajatus toimii sittenkin. Hyökkäyksen aiemmat ykköstähdet ovat omaksuneet vahvan puolustusroolin tehojen kustannuksella, koska se palvelee joukkuetta. Kuvaavasti Canadiensin hyökkäysketjujen peliajat jakaantuvat harvinaisen tasaisesti. Jets-sarjan ratkaisupelissä jokainen hyökkääjä pelasi yli kymmenen minuuttia, eikä yksikään yli kahtakymmentä.

Kaiken nähnyt Corey Perry ja toukokuussa ammattilaisena debytoinut Cole Caufield ovat avainlisäyksiä Canadiensin palapeliin.

Kuva © Getty Images

Oinonen: Nelosketjun Joel Armia ja Corey Perry ovat joukkueen parhaiden pistemiesten joukossa, ja Brendan Gallagher sekä Phillip Danault ovat vahvan puolustamisen ohessa luoneet rutkasti tekopaikkoja, vaikka tehot ovatkin toistaiseksi jääneet vaatimattomiksi.

Erityismaininta kuuluu rohkeudesta nostaa lupaava mutta hyvin epätyypillinen ratkaisupelaaja Cole Caufield loppukaudesta NHL-miehistöön. Pienikokoinen yhdysvaltalaishyökkääjä kokosi runkosarjan lopulla kymmenessä ottelussa tehot 4+1, ja 13 pudotuspeliottelun saldo on 3+5.

Caufieldilla oli neljännessä ottelussa loistava tilaisuus viedä joukkueensa kahden maalin johtoon, mutta nuorukaisella on vielä opittavaa ratkaisemisesta isoissa otteluissa. Oppi meni nopeasti perille, sillä heti seuraavassa pelissä Caufield laukoi tärkeän osuman.

Palkkansa arvoinen pudotuspelimaalivahti

Oinonen: Viime kausina vaivanneet loukkaantumiset ovat hämärtäneet sitä, kuinka loistava maalivahti Carey Price on. Nimenomaan pudotuspeleissä ja arvokisoissa kanadalaistorjuja on aina ollut elementissään ja niin tälläkin kaudella.

Canadiensillä on puolustuksessa konkarit Shea Weber ja Jeff Petry sekä hyökkäyksen jo mainittu leveä materiaali, mutta kenttäpelaajien materiaali häviää kokonaisuutena muille semifinaalijoukkueille. Price on kuitenkin lyömätön ase: 33-vuotias kanadalainen on voittanut olympiakullan, World Cupin ja häikäisevästi samalla kaudella 2014−15 Vezina Trophyn, Jennings Trophyn, Hart Trophyn ja Ted Lindsay Awardin. Stanley Cup Pricelta puuttuu, ja sen hän haluaa voittaa. Yhtä hyvää tilaisuutta Canadiens tuskin lähivuosina saa.

Mesikämmen: Jatkuvuuttakin joukkueen nuorekkaassa rungossa toki on, mutta Pricen ja Weberin vahva palo saavuttaa vielä uupuva kruunu urilleen oli keskeisiä syitä panostaa tähän kauteen. Rehellisyyden nimissä Pricen aiempien vuosien vire runkosarjakoitoksissa on jättänyt usein toivomisen varaa, mutta viime kauden pudotuspelirykäyksen jumalmoodi sai seurajohdon uskomaan, että satsaaminen todella kannattaa.

Pohjoisamerikkalaisen kiekkoviisauden mukaan pelaajia voi jakaa niihin, jotka tuovat joukkueelle pudotuspelipaikan, ja niihin, jotka tuovat pudotuspelimenestystä. Jaottelusta voi kysyä lisätietoja vaikkapa Torontosta tai Edmontonista. Canadiens ei pärjäisi ilman Pricen torjuntoja runkosarjassakaan, mutta viime viikkoina hän on osoittanut todella kuuluvansa lopulta hyvin vahvasti jälkimmäiseen ryhmään. 

Ykköstähden huikean vireen rinnalle on toisaalta pakko nostaa kenttäpelaajien panos. Canadiens pelaa välillä käytännössä neljällä puolustajalla, Weber taisteluparinsa Ben Chiarot'n kanssa sekä Petryn ja Edmundson saumaton duo urakoivat valtavasti pitääkseen Pricen kohtaaminen vaarallisten tilanteiden määrän kohtuullisena. Canadiens on kauden aikana ottanut isoja askeleita helpottaakseen maalivahdin loistamista: aloitukset, alivoimapeli, vastustajan pitkien hyökkäysten minimoiminen ja ykkössektorin ajoittainen täyssulku omassa päässä ovat kollektiivin riemuvoitto.

Carey Price ja Shea Weber janoavat vielä Stanley Cup -voittoa.

Kuva © Getty Images

Oinonen: Pricen pudotuspelivaihde on jotain aivan ilmiömäistä. Runkosarjassa hän oli edistyneillä tilastoilla mitattuna koko sarjan häntäpäässä, mutta kun kevätaurinko paistaa ja jokaisessa vaihdossa on panoksena kauden jatkuminen, Price onkin ehdotonta eliittiä. Erityisenä ansiona voi pitää sitä, että Price nollasi neljässä ensimmäisessä semifinaaliottelussa Golden Knightsin kaikki kärkihyökkääjät, ja Max Paciorettyn osuma viidennessä pelissä jäi tyhjäksi lohduksi.

Puolustajista Chiarot'n tarina onkin sitten päinvastainen: 30-vuotias kanadalainen on ollut sekä runkosarjassa että pudotuspeleissä Canadiensin eniten tasaviisikoin pelannut puolustaja, mutta runkosarjan varmaotteinen oman maalin suojelu on ratkaisupeleissä kääntynyt haparoivaksi puolustamiseksi − Chiarot on joukkueensa huonoin ja koko pudotuspelien huonoimpia päästettyjen maalien maaliodottamalla arvioituna.

Vastus toki kovenee koko ajan, ja isoja minuutteja pelaava Chiarot kohtaa illasta toiseen vastustajan parhaat pelaajat, mutta Canadiens-puolustuksen kärkinelikon muut jäsenet ovat säilyttäneet tasonsa paremmin − Petry ja Edmundson ovat jopa petranneet runkosarjaan verrattuna.

Price siis pelaa merkittävästi odottamaa paremmin ja sitä häneltä odotetaankin. Jos ontuva sanaleikki sallitaan.

Suomalaiset löysivät paikkansa

Mesikämmen: Kotkaniemi oli joukkueen avainpalasia jo ennalta, hänen varaansa rakennetaan osin koko organisaation tulevaisuutta. Parikymppisen porilaisen kantamat paineet ovat välillä olleet turhan suuri taakka, mutta hän on taas kirkastanut peli-ilmettään pudotuspelien tullen. Ja vaikka muut ovat napanneet suurempaa roolia, Kotkaniemi on onnistunut löytämään olennaisen ruudun tiiviissä kokonaisuudessa.

Samaa voi vielä korostetummin sanoa Joel Armiasta, jonka pelipaikka oli välillä vaarassa melko vaatimattoman puurtamisen seurauksena. Alkukauden pääkolhu ja myöhempi koronatauko sotkivat hänen runkosarjansa, mutta pudotuspelitähtenä kelpaa paistatella Canadiensin toistaiseksi tärkeimmän ketjun olennaisena osana. Staalin johtama nelosketju on kääntänyt rajallisilla minuuteilla pelejä toistuvasti vastustajan kenttäpäätyyn ja Armian väsymätön raataminen on ollut korvaamatonta.

Oinonen: Armia teki runkosarjassa 41 ottelussa tehot 7+7, pudotuspeleissä 15 ottelun jälkeen saldo on jo 5+3. Kotkaniemi puolestaan onnistui runkosarjassa viimeistelemään viisi osumaa, mutta pudotuspeleissä verkko on heilunut jo yhtä monta kertaa.

Montréalissa jos jossain osataan arvostaa tasonnostoa ratkaisupeleihin. Etenkin Kotkaniemi on petrannut hyökkäyspelaamistaan pudotuspeleissä, mutta vastaavasti puolustaminen ei ole sujunut yhtä hyvin − Royn otteluvoitot tasoittanut jatkoeräosuma neljännessä ottelussa todensi Kotkaniemen vaikeuksia oman pään pelissä. Viidennen ottelun avausmaali olikin sitten Kotkaniemeltä loistava näyttö ratkaisukyvystä.

Artturi Lehkonen on taas löytänyt syytä hymyyn.

Kuva © Getty Images

Suomalaispelaajista Artturi Lehkonen on kuitenkin suurin tasonnostaja. Tehot 2+1 ovat vaatimattomat, mutta loukkaantuneen Jake Evansin tilalle takaisin pelaavaan kokoonpanoon noussut työteliäs hyökkääjä on luonut Canadiens-pelaajista eniten maaliodottamaa suhteessa peliaikaan − ja ketjukaverit Gallagher ja Danault ovat heti kannoilla. Jos tämä hyökkäysketju säilyttää vireensä, viimeistelyn onnistuminenkin on vain ajan kysymys.

Kenenkään ei pitäisi enää yllättyä, vaikka Canadiens rymistelisi voittoisasti päätyyn asti.

Mesikämmen: Jos oli Armian pelipaikka välillä teoreettisesti vaarassa, Lehkonen menetti sen toviksi kokonaan. Karmivan tehottomuuden vuoksi turkulaisen mallista koloa palapelissä ei näyttänyt kevään lähestyessä löytyvän. Uuden tilaisuuden saatuaan Lehkonen ei ole jättänyt jossiteltavaa. Hän on joukkueen tärkeimpiä alivoimaspesialisteja ja tasakentällisin kiekoton pelaaminen vastustajan kovimpia nimiä vastaan on ollut huimalla tasolla. Maalinteon soisi onnistuvan useammin, paikkoja sankaruuteen on Lehkosen lavassakin ollut − koska hän luo niitä omakätisesti valtavalla työmäärällään.

Joko kiekkomaailma suostuu uskomaan Canadiensiin?

Oinonen: Ensimmäinen orastava etsikkoaika Canadiens-uskon heräämiseen oli luonnollisesti kolme peräkkäistä voittoa Maple Leafsista, vaikka montréalilaiset pelasivat koko ajan selkä seinää vasten. Jetsiä vastaan ratkaisevinta oli avausvoitto − sen jälkeen ilman Mark Scheifelea Jets oli tuomittu häviämään.

Viimeistään semifinaalisarjan ollessa Canadiensille 2−1 oli pakko uskoa, että kanadalaisjoukkueella on sittenkin mahdollisuuksia. Vaikka Canadiens "päästi" ottelusarjan tasoihin, ovat Stanley Cup -finaalit nyt enää voiton päässä ja pärjääminen edelleen omissa käsissä. Tänä vuonna Canadiens on todistanut, että pudotuspeleissä kaikki on mahdollista.

Mesikämmen: Canadiens ilmiselvästi elää altavastaajan asemaan kuuluvista epäilyistä. Itse olen seurannut melko tarkkaan koko kauden kehityskaarta, mutta luotto oli melko vähäistä vielä satumaisen Maple Leafs -voiton jälkeenkin. Lopulta sinivalkopunainen ryhmä on kuitenkin kirjoittanut tarinaa, johon haluaa uskoa. Juuri tällaisista kasvukertomuksista pudotuspelien taika syntyy.

Arkisemmalla tasolla Canadiensiin voi jo uskoa ilman erityistä taikaakin. Kyseessä on yksinkertaisesti äärimmäisen tiivis joukkue, jota on hyvin vaikeaa voittaa. Carey Pricen johdolla joukkue pelaa voitosta lähes joka koitoksessa, ja kun vieraskentillä viihtyvä ryhmä napsii oikeissa paikoissa voittoja, pitkät ottelusarjat muuttuvat arvaamattomiksi minisarjoiksi. Silloin voimalukemat, ennakkoarviot ja tähtiloisto menettävät merkitystään. Kenenkään ei pitäisi enää yllättyä, vaikka Canadiens rymistelisi voittoisasti päätyyn asti.

Vegas Golden Knights lähti välieräsarjaan Montréal Canadiensia vastaan ylivoimaisena ennakkosuosikkina. Itsevarmuuteen oli toki aidot syynsä – Golden Knights oli selviytynyt henkisesti raastavasta Wild-sarjasta tyylikkäästi, ja divisioonafinaalissa kaatui Colorado Avalanche kuudessa ottelussa.

Tällä hetkellä Golden Knights on kuitenkin tappion päässä putoamisesta, vaikka vastassa on seura, joka sijoittui heikkotasoisessa Pohjoisessa divisioonassa neljänneksi ja vasta 18:ksi koko liigan sarjapistevertailussa. Golden Knights oli vastaavassa tilastossa toisena Avalanchen jälkeen.

Mainittakoon myös, että Canadiens on kolmessa viimeisimmässä ottelussa joutunut tulemaan toimeen ilman päävalmentajaansa Dominique Ducharmea.

Pudotuspelien lainalaisuuksiin kuuluvat pelin jatkuva parantaminen ja materiaalin leveys. Golden Knights on ottanut pelillistä takapakkia samalla, kun Canadiens on onnistunut kaikissa suunnitelmissaan.

Runkosarjan ja pudotuspelien alkuvaiheen näyttävä pelinrakentelu on taantunut mielikuvituksettomaksi junnaamiseksi, jonka Canadiensin tarkka puolustus on saanut eliminoitua pienellä vaivannäöllä. Ylivoimastakin on puuttunut sulavuus.

Ennakkokaavailujen pettäessä Golden Knightsista huokuu hämmennys, ja yksi eksyneimmistä on ollut kapteeni Mark Stone, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin.

Kurssi hukassa

Pudotuspeleihin lähdettäessä Stone vaikutti olevan sitä pelaajatyyppiä, jotka menestyvät ratkaisevilla hetkillä. Monikäyttöinen kahden suunnan hyökkääjä ja tunnollinen uurastaja, jonka esimerkki tarttuu muihin.

Vaikka Golden Knights on tasalaatuinen ja yhtenäinen nippu vailla Connor McDavidin tai Auston Matthewsin kaltaisia megatähtiä, on Stone se pelaaja, johon Golden Knights henkilöityy.

Canadiens-sarjassa Stonen henkilökohtainen tilasto näyttää ympäripyöreitä lukemia viiden ottelun jälkeen.

Runkosarjassa Stone nakutti tehoja piste per peli -tahtia, ja pudotuspelien kahdella ensimmäisellä kierroksella Stone kokosi 13 ottelussa tehot 5+3.

Canadiens-sarjassa Stonen henkilökohtainen tilasto näyttää ympäripyöreitä lukemia viiden ottelun jälkeen. Pisteetön jakso on miehen pisin koko tämän kauden aikana. Myös välieräsarjan tehotilasto on hänelle epätyypillisesti pakkasen puolella.

Tukijoukot liikkeelle

Siinä missä Canadiensin kokenut kaarti on Corey Perryn ja Eric Staalin johdolla saanut Nick Suzukin, Jesperi Kotkaniemen ja Cole Caufieldin kaltaiset nuoret tähdet nostamaan tasoaan, näyttää Golden Knightsin nippu katoavan tapettiin kapteeninsa mukana. Vastuunkantajia ei ole noussut esiin materiaalin syvyydestä.

Erikoista kyllä Golden Knightsin sisäistä maalipörssiä välieräsarjassa johtaa puolustaja Alex Pietrangelo kolmella osumallaan. Ratkaisijaksi uumoiltu Max Pacioretty onnistui vasta viidennessä ottelussa, ja Jonathan Marchessault on Stonen tavoin jäänyt nuolemaan näppejään Carey Pricen poimittua marjan toisensa jälkeen.

Huonot vaiheet eivät kestä ikuisesti, mutta pudotuspeleissä yhdenkään joukkueen johtavan pelaajan lamakausiin ei ole varaa. Washington Capitals, Florida Panthers ja Edmonton Oilers kaatuivat johtajiensa mukana tänä keväänä, kun joukkueista ei löytynyt riittävää pelillistä tukea.

Stonen vire saattaa ehkä kääntyä yhdennellätoista hetkellä kuudennessa ottelussa Montréalissa, mutta mikään ei anna odottaa tähän asti nähtyä parempaa.

Suomen Jääkiekkoilijat ry valitsi 23. kesäkuuta vuosikokouksessaan uuden hallituksen tulevalle kaudelle. Kaiken kaikkiaan SJRY sai neljä uutta hallituksen jäsentä, mutta historiaa heistä tekee vain yksi.

Naisten maajoukkueen vakiokasvoihin lukeutuva Minttu Tuominen on ensimmäinen nainen yhdistyksen hallituksessa. Varajäseneksi nimettiin lisäksi Eveliina Suonpää. Muut tuoreet nimet SJRY:n kymmenhenkisessä hallituksessa ovat Alex Lindroos, Topi Nättinen ja Karri Rämö.

Yhdistys kertoo tiedotteessaan tavoitteekseen kehittää naisten jäsenyysmallia ja saada jatkossa naispelaajia aktiivisesti jäseniksi.

– Meille naisille on tärkeää päästä mukaan tekemään yhdessä asioita miesten kanssa ja kehittää jääkiekkoa kokonaisvaltaisesti. Naiset on saatava aktivoitumaan myös pelaajayhdistyksen suuntaan ja uskon sille olevan nyt hyvä hetki. On hienoa olla mukana tekemässä näitä asioita jatkossa SJRY:n hallituksessa, Kiekko-Espoota tulevalla kaudella edustava Minttu Tuominen tuumaa tiedotteessa.

– Jääkiekon sisällä on isot erot miesten ja naisten asemassa muun muassa ammattilaisuuden näkökulmasta. Se ei saa kuitenkaan estää meitä edustamasta myös naisia, linjaa SJRY:n puheenjohtaja Teemu Ramstedt.

”NHL vahvasti tuomitsee Brendan Leipsicin ja Jack Rodewaldin naisvihamieliset kommentit yksityisessä ryhmäkeskustelussa. Sarjassamme ei ole sijaa tällaisille asenteille tai käyttäytymiselle”. Näin linjasi NHL reilu vuosi sitten TPS:n tuoreesta pelaajahankinnasta, Jack Rodewaldista.

NHL:n päätös ei tietenkään sido muita sarjoja, mutta joskus voisi ottaa opiksi. Olen viime viikkoina katsellut CMoren uutuussarjaa Jere Karalahdesta, ja Rodewaldin kohdalla asetelma on samankaltainen: NHL asettaa ongelmapelaajalle rajat, mutta Liiga ottaa avosylin vastaan. Karalahden kohdalla oman kasvatin paluu ymmärrettävästi houkutteli HIFK:n seurajohtoa, vaikka ongelmallisesta käytöksestä oli jo aiempaa kokemusta.

Rodewald sen sijaan on TPS-organisaatiolle täysin uusi kasvo, mikä tekee hankinnasta entistä hämmentävämmän.

Kyseessä ei ole mitenkään poikkeuksellisen potentiaalinen pelaaja, mutta mainehaitta on jo olemassa. TPS on ollut näkyvästi mukana Pride-kampanjoissa ja ottanut kantaa myös esimerkiksi toimittaja Rebekka Härkösen kokemaan uhkailuun ja häirintään kutsumalla tämän pudottamaan avauskiekon.

Tähän yhtälöön Rodewald toksisine puheineen sopii huonosti. Sinänsä TPS-organisaation suvaitsevaisuuteen istuu myös uuden mahdollisuuden antaminen Rodewaldin lailla hairahtuneelle.

Kunnioitettava pyrkimys, mutta Rodewaldille annettu sopimus antaa ristiriitaista viestiä sekä TPS-kannattajille aiemmista sanan- ja mielipiteenvapauden kampanjoista että tuleville pelaajasukupolville, kun tuomittavaa ja epäasiallista käytöstä katsotaan läpi sormien.

Jääkiekkoammattilaisuus on etuoikeus ja jääkiekkoilijat ovat esikuvia ja roolimalleja.  Jokainen ihminen on oikeutettu mielipiteisiinsä, mutta tietyssä asemassa tietyistä mielipiteistä voi ja pitää joutua vastaamaan.

Rodewaldin kohdalla vastuunkantoa voi helposti pitää kyseenalaisena. NHL-sopimuksen menettäminen oli toki omanlaisensa ”sanktio”, mutta vain harvoille mahdollinen jääkiekon pelaaminen ammatikseen toteutuu edelleen.

TPS tuskin olisi ollut ainoa Rodewaldin ammattiuran jatkumisen mahdollistaja, mutta tällä hankinnallaan päättyneen kauden hopeamitalisti asetti aiemmat − ja yhtä lailla tulevat − monimuotoisuutta edistävät toimensa aivan uuteen valoon.

Yhtäaikaa on mahdoton puolustaa seuran pelaajan naisvihamielisiä kommentteja ja tukea sukupuolivähemmistöjen oikeuksia.